Richard Straussin Elektra on sellainen ekspressionismin purkaus, että tulkitsijoiden houkutuksena on mässäillä sen hysterialla, kostonhimolla, väkivallalla ja musiikin silkalla voimalla. Edesmenneen mestariohjaaja Patrice Chéreaun ja Esa-Pekka Salosen yhteistyönä syntynyt tuotanto on merkittävä siksi, että se ei tyydy näihin yksinkertaistuksiin vaan rakentaa monitasoisen taideteoksen, jossa riittää myös inhimillisyyden vivahteita.
Yhteistuotantoon on jokainen voinut jo ennen Suomen Kansallisoopperan esityksiä tutustua niin kantaesityksen dvd:ltä Aix-en-Provencesta kuin Metropolitanin elokuvaesityksissä. Tuli jo mieleen, mahtaako live-elämys enää purra – varsinkin kun apulaisohjaaja oli pystyttänyt esityksen, eikä suurin osa solisteista ollut Chéreauta nähnytkään.
Turha pelko, sillä tällainen Elektra on koettava juuri luonnossa, ja kokemus oli järisyttävä. Ensimmäisenä tekee mieli nostaa esiin Kansallisoopperan orkesterin suoritus Salosen johdolla. Oopperassamme on uuden talon aikana ollut monia ihan hyviä kapellimestareita mutta ei kertaakaan näin intensiivistä lopputulosta. Orkesteri suorastaan ylitti itsensä.
Elektran partituuri on niin tiheä pakkaus, että vaatii todellista mestaruutta balansoida ja erotella sen tasot ja energiavirrat niin selkeästi kuin Salonen teki – yhtään pelottavasta voimasta tinkimättä. Koko oopperan läpi kulkeva Agamemnon-motto soi jylhänä kuin kallio, jota vastaan vimmaisasti räiskivät ja mudissa tarpovat tekstuurit iskivät.
Tämä on nimihenkilön mielentila, jossa murhatun isän muisto soi synkeän hulluuden keskellä – mutta samalla se edustaa pakkomiellettä, joka johtaa koston kierteeseen.
Elektran veljen Orestin odotukseen ja sisaren Krysotemisin naiselliseen elämänhaluun liittyvät lyyriset melodiat muodostavat musiikin positiivisen voimaparin, jonka Salonen muotoili lämpimästi ja Orestin tunnistamiskohtauksessa satuttavan hellästi. Murhakohtausten musiikki sai modernia, kauhuelokuvamaista väristystä.
Salonen osaa kuoria esiin värikerroksia. En muista ennen kuulleeni Elektrassa näin paljon Salomen jugend-henkisiä, orientaalisesta yöstä nousevia kaikuja kuin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Elektra muistelee menetettyä kauneuttaan. Straussin seuraavaa oopperaa, äärimmäisen vastakohtaista Ruusuritaria taas tuntui ennakoivan tanssillinen flow, joka kuljetti musiikkia eteenpäin ja auttoi hyppäämään raskauden yli.
Totta kai myös orkesterin kokemattomuus näin vaikean teoksen parissa kuului, eikä soitossa aina ollut sitä dekadenttia mehevyyttä ja kamarimusiikillista välkettä, jota joku Dresdenin Staatskapelle siihen saa. Mutta vertaus kantaesittäjän traditioon ei ole tietenkään oikeutettu. Teos toimi erinomaisesti myös astetta coolimmalla otteella, ja iskuvoimaa orkesterissa riitti.
Tämän tuotannon erikoisuus oli Chéreaun taidossa tehdä oopperan naiskolmikosta inhimillisiä ja todellisia hahmoja eikä hysteerisiä karikatyyrejä. Tämä perhedraaman imu oli säilynyt hyvin, vaikka dvd:ltä vertaillessa eroja alkuperäiseen ohjaukseen voikin havaita.
Evelyn Herlizius pääsee Elektraansa syvemmälle esitys esitykseltä. Herlizius toi raastavasti esiin hahmon takertumisen oman mielensä köysiin: hän ei pääse toiminnassa eteenpäin vaan inttää kostoa, ja kun veli Orest toimittaa sen, Elektra ei kuolekaan hurmiotanssiin vaan jähmettyy paikoilleen. Herliziuksen terävähkössä äänessä riittää voimaa suuriinkin huipennuksiin, mutta oleellisinta on hänen tekstin tulkintansa ja näyttelemisensä teho.
Klytaimnestra tulkitaan useimmiten jonkinlaisena oopperan kummituksena, groteskina ihmisrauniona, mutta Waltraud Meier tekee siitä inhimillisemmän ja siksi tehokkaan. Hän on laskelmoiva mutta myös surumielisen koskettava hahmo, joka miettii, miten tässä näin kävi.
Ruotsalainen Elisabet Strid teki Krysotemisin ammattitaitoisesti mutta hieman arkisesti. Annos hehkua jäi puutumaan. Tommi Hakalan Orest ei ollut edes äänityypiltään jyhkeä bassobaritoni vaan pehmeämpi. Lisää terää olisi kaivannut – nyt oli vähän uskottavuuden rajoilla, pystyykö hän murhaamaan äitinsä.
Mika Pohjonen teki Aigistoksesta tehokkaan karaktääriroolin, ja suuri palvelijajoukko esitteli joukon suomalaisia laulajia, kärjessä Dan Karlström, Jenni Lättilä, Sari Nordqvist ja pitkästä aikaa Kansallisoopperan lavalla nähty Kirsi Tiihonen.
Harri Kuusisaari
