Berliinin Komische Operin animaatioversio Mozartin Taikahuilusta on parhaita produktio-ostoksia, mitä Suomen Kansallisooppera on viime aikoina tehnyt. Ja mikä parasta, tuotanto ei ole pelkkä lainatavara, vaan se myös jää ohjelmistoon uusine suomennoksineen.
Oli jo aikakin saada mielikuvitusta ja aistihermoja kutkutteleva Taikahuilu ohjelmistoon, sillä oopperamme kaksi edellistä ohjausta olivat epäonnistuneita. Se ei toiminut niin pseudo-älyllisenä vallankumoustarinana kuin Kalevala-hupailunakaan.
Taikahuilu onkin vaikea. Jos sen symboliikalla haluaa kertoa jotain ajankohtaista, mitä tehdä sovinistiselle libretolle pönöttävine vapaamuurariaatteineen? Jos taas tarttuu kansanomaiseen puoleen, mennään helposti puskateatterin puolelle.
Animaatio on luonteva tapa tuoda populaari satu nykypäivään. Komische Operin tuotannossa animaatiosta vastaa Paul Barritt, ja ohjaus on Suzanne Andraden ja Barrie Koskyn. Lähtökohtana on 1920-luvun mykkäelokuva. Näyttämö on litistetty valkokankaaksi, jonka muutamasta aukosta hahmot pulpahtelevat esiin aina uudessa kuvallisessa yhteydessä.
Esityksen tekee erityiseksi animaation ja elävän esityksen tiivis vuorovaikutus. Tässä ei tyydytä kuvittamaan oopperaa videoprojisoinneilla – kuten nykyisin on muotia – vaan integroidaan kuva, musiikki ja laulajien roolityö erottamattomaksi kokonaisuudeksi.
Barrittin työ on hauska ja vauhdikas, ja satukirjamainen kuvittaminenkin toimii. Silti sen assosiaatiotulva tuo esiin teoksen tematiikkaa niin monitasoisesti, että pelkästä viihdyttämisestä ei ole kyse. Surrealistinen kollaasi pursuaa mykkäelokuvan raamien yli ja yhdistää mm. modernia sarjakuvaa ja berliiniläiskabareen viitteitä.
Eläinsymboliikka on yksi taso. Yön kuningatar on kahlitseva jättihämähäkki, Papagenoa seuraa uskollinen musta kissa, Monostatoksen aseina ovat verikoirat, ja kolme poikaa ilmestyvät perhosina. Vaaleanpunaiset norsut lilluvat cocktail-laseissa, tarjoavat kokeiden uuvuttamalle Papageno-paralle viiniä ja lähtevät sitten ketjussa lentoon.
Selkein tulkinnallinen alleviivaus on Sarastron ”heilige Hallen” kuvaaminen sovinistiseksi ja mekaaniseksi konemaailmaksi, jossa järki ja hyveellisyys ovat riiston välineitä. Kun pappi laulaa kaksinaismoralistisesti hyveistään, hänen miehensä mittailevat Paminaa kuin esinettä.
Lopussa ei kuitenkaan vedetä johtopäätelmiä – filmi vain päättyy, ja kuoro antaa esiripun edessä brechtiläisen loppusilauksen. Mikä on Taminon ja Paminan kokeiden merkitys, jos kerran Sarastron luurankojen ja koneolioiden täyttämiin kalman halleihin ei ole menemistä?
On toisaalta animaation hengen mukaista, ettei katsojalle selitellä liikaa, ja tietty lapsenmielisyys säilytetään. Tekijät uskovat oopperan henkilöihin, heidän unelmiinsa, pelkoihinsa ja rakkauden etsimiseen. Kukat ja huilut tanssivat ja sydämet lentelevät ja särkyvät kankaalla. Yksinäisyyden ja autiuden tunne muodostuu tehokkaaksi kontrastiksi.
Teoksen puheosuudet on leikattu pois, ja niiden informaatio annetaan tekstityksenä. Kohtausten aikana kuullaan Mozartin pianomusiikkia kahta pianofantasiaa, jotka limittyvät tilanteisiin ja antavat aikaa yksinäiselle tunteiden peilailulle.
Tämä epäortodoksinen ratkaisu toimii erinomaisesti. Juuri tekohauskat ja yksi yhteen tapahtumia toistavat dialogit tekevät Taikahuilusta usein vaivaannuttavan seurattavan – ellei sitten asialla ole joku René Jacob, jolla tekstin elävöittäminen on koko jutun avain.
Tuotannon konsepti on tiukka ja animaation ehdoilla synkronoitu. Laulajat eivät saa juurikaan liikkua, vaan ilmaisu olisi saatava tehtyä laululla ja ilmeillä. Tämä mykkäelokuvaa muistuttava rajoittaminen olisi ehkä vaatinut laulajilta vielä suurempaa paneutumista.
Ohjaajat tulkitsevat Papagenon roolin eri tavalla kuin on totuttu: hän on melankolinen rakkauden haikailija, ei mikään lystiveikko. Itse asiassa libretto antaa tälle täyden tukensa. Näkemistäni Papagenoista Ville Rusanen pääsi hahmon kaksinaisuuteen kiinni paremmin kuin Jussi Merikanto. Molemmat lauloivat upeasti.
Tuomas Katajalan jäntevä Tamino ja Tuuli Takalan viekoitteleva Yön kuningatar olivat mestarisuorituksia. Paminoista Kristel Pärtna oli teknisesti ja näyttämöllisesti varmempi kuin Eeva Hartemaa, mutta jälkimmäinen vapautti toisessa näytöksessä äänensä säteilevään kirkkauteen. Jyrki Korhonen oli (tarkoituksellisen?) pönöttävä Sarastro.
Ensemblet puhalsivat yhteen hiileen, ja Michael Güttlerin musiikinjohto sai ensi-illan kankeuden jälkeen lisää öljyä rattaisiinsa. Satu Elijärvi soitti pianosoolot.
Oopperan uusi suomennos on Juhani Koiviston. Hän oli pitäytynyt selkeään informaation välittämiseen kompaktisti ilman runomittaan jämähtämisiä ja ajankohtaistamisia. Yön kuningattaren ”horkassa” olo ja muuttama muu irrottelu mahtuvat mukaan. Tosin tässä oli urakasta vain osa – Taikahuilun dialogeissa punnitaan kääntäjän kyvyt.
Harri Kuusisaari
