Robert le Diable, Robert Paholainen, oli Giacomo Meyerbeerin läpimurtoteos ja tärkeä osa oopperan historiaa. Se vakiinnutti ranskalaisen grand opéran lajityypin, joka mullisti 1800-luvun puolenvälin oopperaelämän ja vaikutti moniin säveltäjiin. Se oli todellinen suuren yleisön hitti ja sai Meyerbeerin elinaikana pelkästään Pariisissa 470 esitystä. Vaikutus ei jäänyt pelkästään musiikkiin. Goottilaista kauhun lumoa korosti uudenlainen kaasuvalojen käyttö, ja Pierre-Luc-Charles Cicérin suureellinen lavastus toi muotiin tarkan keskiaikaisen historismin. Filippo Taglionin koreografia kolmannen näytöksen haudasta nousseiden syntisten nunnien balettiin, jossa zombiet yrittävät houkutella nimihenkilö Robertin helvetin tielle, näytti suoraan tietä Gisellen ja Joutsenlammen hengettärien valkoisille kohtauksille.
Meyerbeeriä ei sittemmin ole käsitelty monissa oopperan historioissa ja kritiikeissä kovinkaan kunnioittavasti, ehkä hänen vihollisekseen kääntyneen (ja hänen suosiostaan kateellisen) Wagnerin polkuja seuraten. Hänen musiikkinsa eklektismiä ja efektihakuisuutta on moitittu draamallisesti heppoiseksi samoin kuin laulustemmojen virtuositeettia ja kuorojen suureellisuutta. Tämä kritiikki on monesti kovin ahtaitten esteettisten ihanteiden muovaamaa, eikä Meyerbeerin taidetta ole osattu asettaa aikansa yhteyksiin.
Totta kai hän oli eklektikko, joka yhdisti italialaista bel cantoa, saksalaista orkesterinkäsittelyä ja ranskalaista resitaatiota ja koomista oopperaa, mutta nykypäivän pluralismin näkökulmasta hän tekee sen kauaskantoisesti. Laulustemmoissa hän tukeutui aikansa tähtilaulajien ylimaallisiin taitoihin siinä missä barokkisäveltäjätkin kastraatteihinsa. Ja kuoron käytön suhteen hän oli vallankumouksellinen tehdessään kuorosta keskeisen osan historiallista tabelaux’ta. Hän teki oopperoista kokonaisvaltaisia spektaakkeleita, ja niiden perillisiä ovat nykyajan musikaalit.
Eugene Scriben librettoon perustuva Robert Paholainen on Faust-henkinen tarina, joka kertoo maallisen äidin ja demoni-isän pojasta, jota isä yrittää houkutella pimeyden teille mutta jonka prinsessan rakkaus ja sisarpuolen neuvokkuus pelastavat. Sen goottilaiset kauhun väritykset olivat aikanaan suurta muotia, ja Meyerbeer lohitii partituurissaan synkeät ja kirkkauttaan helisevät sointivärit esiin rikkaasti, ja vokaaliset luonnehdinnat painottuvat niin ikään ääripäihin. Teos oli alun perin kolminäytöksinen opéra comique, mutta kun teatteri joutui talousvaikeuksiin, säveltäjä muokkasi siitä viisinäytöksisen grand opéran Pariisin oopperaan.
Koomisen oopperan perusta kuuluu musiikissa, joka paikoin enteilee Offenbachia vauhdikkaine käänteineen ja säkeistöaarioineen. Toisaalta sen kohtausten jylhyys ja lunastusdraama osoittavat, miten paljon Wagner oli velkaa Meyerbeerille erityisesti Tannhäuserissa. Kuoroissa ja demonibaritonin repliikeissä on jo ripaus Verdin Don Carlosta, ja Gounod’n Faustille Robert on ilmiselvä kummisetä. Joskus eriaineksisten kohtausten väliin jää kuoppia, ja kertauksia on sangen paljon, mutta musiikki pitää silti pihdeissään ja luo paljon visuaalisia mielikuvia.
Robert Paholaista samoin kuin muitakin Meyerbeerin oopperoita on leikelty paljon, myös levytyksissä. Mark Minkowskin uusi levytys, joka on peräisin semi stage -esityksistä Bordeuax’ssa, tekee kunniaa alkuperäiselle partituurille. Vain muutamia resitatiiveja on leikattu. Minkowski herättää henkiin grand opéran spektaakkelimaisuuden niin orkesterin kuin kuoron maalauksellisissa osuuksissa. John Osborne selvittää Robertin roolin vaikeudet ilmiömäisesti: vaikka äänessä on jo dramaattista kalsketta, se taipuu silti ohenteisiin, kuvioihin ja korkealle kurkottaviin säveliin. Yhtä huikeita ovat Amina Edris enkelimäisenä Alicena, jonka immateriaaliset koloratuurit toimivat viestinviejinä Robertin ja hänen kuolleen äitinsä välillä, ja Erin Morley kirkkaasti säteilevänä prinsessa Isabellana. Nicholas Courjal Bertram-paholaisena satsaa voiman sijaan vivahteisiin. Bordeaux’n oopperan kuoro ja orkesteri yllättävät tasollaan.
Harri Kuusisaari
