Magnus Lindberg: Al largo, sellokonsertto nro 2, Era. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu. Ondine 1281-5.
Magnus Lindbergin 2010-luvun teokset jatkavat hänen aiemman musiikkinsa tsemppihenkeä ja eteenpäin vievää energiaa samalla kun tonaalinen rakentelutapa on vakiintunut ja erilaiset flirttailut musiikin historian kanssa yleistyneet. Peruskysymyksenä on ollut jo pitkään, että löytääkö säveltäjä virtuoosisen koskenlaskun lisäksi keinoja myös hitaamman melodisen musiikin tekemiseksi. Siihenkin uusi levy antaa mielenkiintoisia näkökulmia.
Al largo alkaa riemukkailla fanfaareilla muistuttaen säveltäjän varhaisemmasta Feira-teoksesta tai sitten Hollywood-sankarin temmellyksistä. Elokuvamusiikki on tullut mieleeni ennenkin Lindbergin orkesteriteoksista herooisine vaskikuoroineen ja action-henkineen. Silti assosiaatio ei ole halventavaa vaan kertoo draaman ja orkestraation tajusta. Ja totta kai Lindbergin tapa käsitellä materiaalia ja suurimuotoa on aivan jotain muuta.
AL largo irtautuu alun jälkeen aavalle meren ulapalle, jossa vaskien möyrintä luotaa syvyyksiä ja virtuoosinen vipellys aaltojen pyörteitä. Hitaamman syvätason ja nopean pintatason vastakkainasettelu on Lindbergin musiikin tuttu piirre, ja Al largossa se luo huimia perspektiivejä. Teoksen kaksi jaksoa alkavat molemmat energisinä mutta laantuvat loppua myöten koskettaviin pysähtymisiin. Schönbergin Kirkastetun yön laina soi lopussa arvoituksellisena, ja jakson jäähyväistunnelma on erikoinen säveltäjän tuotannossa.
Teoksen kantaesittäjä New Yorkin filharmonikot on levyttänyt sen aiemmin Da capo -merkille, mutta Linnun ja RSO:n tulkinta ei uhkeudessaan ja läpikuultavuudessaan häviä sille yhtään. Ondinen äänityskin vetää pidemmän korren.
Levylle on koottu kolme noin 20-minuuttista teosta. Tämä kesto tuntuu olevan Lindbergille optimaalinen – pidemmällä kaarella pitäisi tulla esiin jo muutakin kuin loistokasta ja nopeatempoista rientämistä huipennuksesta toiseen, jolla on aina tehonsa syömisen vaara.
Toisessa sellokonsertossa tätä vaaraa ei ole, siitä pitävät huolen leikkisän taiturillisesti keskusteleva ote ja klassisen kokoonpanon tuoma tarkka balanssi. Sello suodattaa laulavaa linjaa ja irtautuu hauskasti vikertäviin kuvioihin ja kadenssiin. Anssi Karttunen ja orkesteri löytävät kollegiaalisen, hyväntuulisen hengen, jossa ei otsia kurtistella. Kovin paljon uutta ja yllätyksellistä sellokonsertto ei silti säveltäjäkuvaan tarjoa.
Säveltäjän itsevarmuutta kuvaa myös tapa suhteuttaa itsensä musiikin historian mestareihin.
Amsterdamin Concertgebouw-orkesterille syntynyt Era alkaa Sibeliuksen neljännen sinfonian aiheilla ja ottaa sitten tärkeäksi elementikseen Wagnerin Tristania ja Isoldea muistuttavat kromaattiset aiheet. Myös Straussin Till Eulenspiegelistä kuullaan katkelma. Uutta Erassa on asioiden entistä rauhallisempi eteneminen ja bassolinjan nostaminen melodian rooliin.
Syvyyksistä ilmestyvät, itsensä ympärillä kiertelevät melodiat luovat vangitsevia, pysähtyneitä hetkiä. Kauaksi aikaa ei kuitenkaan jäädä tuumiskelemaan, vaan tapahtumia sysäävät käyntiin alhaalta ylös kimpoavat ja nopeutuvat liikkeet. Säveltäjä puhuu borduna- ja passacaglia-periaatteista, jotka rakentavat soinnillisia pilareita. Upeasti ne kantavatkin. Entisenlaisen rytmi-imun puuttuessa huipentumat eivät kuitenkaan nouse kovin vaikuttaviksi. Olisiko loppurutistuksessa vähän pakollisenkin kuvion makua?
Era on joka tapauksessa kiinnostava avatessaan uusia polkuja. RSO ja Lintu ovat elementissään myös sen soinnillisesti loistokkaassa toteutuksessa.
Harri Kuusisaari
