Jännittävä vertailukohta syntyy, kun kaksi Saksan ykkösviulistia, Frank-Peter Zimmermann ja Christian Tetzlaff, levyttävät yhtä aikaa Beethovenin sonaatteja, toinen BIS:lle ja toinen Ondinelle, pianistiensa Martin Helmchenin ja Lars Vogtin kanssa. Tetzlaff-Vogt -duo on tehnyt Ondinelle jo Brahmsin, Schumannin ja Mozartin sonaatit, ja Beethoven-sarja jatkuu yhtä vaikuttavana.
Beethovenin sonaatteja op. 30 voi pitää murroskauden teoksina, sillä juuri niiden jälkeen hän kirjoitti kuuluisan Heiligenstadtin testamenttinsa, jossa hän ilmaisi ristiriitansa kuurouden lähestyessä. Sonaateissa kuuluu myös ensimmäistä kertaa niitä uusia ja radikaaleja piirteitä, jotka vähän myöhemmin kuuluivat Eroica-sinfoniassa. Vallankumous alkoi siis kamareissa, kun sinfonioita tehtiin isolle yleisölle. Eniten tämä kuuluu c-molli-sonaatissa op. 30 nro 2.
Teos alkaa mystisesti draamaa hautoen ja sitten jyrkin dynaamisin kontrastein, vähän kuin Haydnin Sturm und Drang -kautta päivittäen, ja kontrapunkti saa sinfonista painokkuutta. Erikoisin osa on kuitenkin adagio, joka ei merkinnästään huolimatta ole hidas laisinkaan, vaan piano soittaa nopeita juoksutuksia kuin paniikissa viulun kuiskiessa rinnalla. Scherzon julkeus ja finaalin dramaattinen ryntäys ovat nuoren miehen nyrkin heristelyjä, jollaisia Beethoven ei aiemmissa, wieniläisklassismin perinnettä jatkavissa sonaateissa vielä tehnyt.
Duo Tetzlaff-Vogt tuo tämän kaiken esiin nasevasti erottelevalla artikulaatiolla, dynaamisilla kontrasteilla ja tasapuolisella dialogin hengellä, jossa kerrotaan myös sisimmät salaisuudet.
Aiemmissa sonaateissa piano oli etualalla, mutta nyt suhde on tasan. Vogtin erotteleva, kirkas kosketus ja Tetzlaffin viulun vähällä vibratolla saatu rikas väriskaala sopivat hyvin yhteen.
A-duuri-sonaatti on sisäänpäinkääntyneempi. Alkuosan sähäkkä helmeily seuraa Haydnin perinnettä, mutta hitaassa osassa säveltäjä tuntuu todistavan, miten pitkää italialaista aariaa hän osaa säveltää. Surun tunnelma on käsinkosketeltava, ja se huipentuu lopun haipuessa yhdestä piano [hiljaa] -merkistä kolmeen [äärimmäisen hiljaa]. G-duuri-sonaatin erikoisuutena taas on ironisesti hiiviskelevä menuetti – sanoikohan säveltäjä sillä hyvästit tälle sonaatinosalle?
Tetzlaffin viulun alakielet soivat hyvän punaviinin hehkua, ja ylhäälläkään hän ei koskaan päästä sointia kireäksi vaan vaihtelee nyansseja niin, että tulee kimmeltävä vaikutelma. Vogt pitää koko ajan pianotekstuurin aktiivisessa liikkeessä, mikä korostaa sonaattien eteenpäinkatsovuutta. Hienoa, että tällaisesta perusohjelmistosta tehdään vielä sytyttäviä levytyksiä.
Harri Kuusisaari
