Vauhdikas brutalismi raukeaa
Radion sinfoniaorkesterin äänittämän Antti Auvisen profiililevyn teosten Junker Twist, Himmel Punk ja Turbo Aria tavoin myös hänen kitarakonserttonsa Andalusian Panzerwagen Jazz, joka sai kantaesityksensä niin ikään RSO:n käsissä 28.4., on moneen suuntaan poukkoilevaa kinesteettistä energiaa pullollaan. Nykymusiikin päivystävän kitaristin Petri Kumelan solistiosuus oli vain harvoin perinteisen melodinen: se alkoi pikemminkin teknisen metallimusiikin riffien kaltaisella ja myöhemmin jopa funk-lätkytystä muistuttavalla rytmisellä runkotyöllä, josta yhdistynee henkinen säie flamencoon ja nimen Andalusiaan. Orkesteriosuudessa vallitsi Auviselle tyypillinen yhdistelmä, jossa häly ja arkaainen päälle/pois -iskuvoima olivat rinnakkain kuin laudanjäljet betonibrutalismissa.
Toinen osa alkoi yllättävän selkeällä kaksijakoisella kahdeksasosagroovella, joka tosin pian fragmentoitui Kumelan käydessä jumittamaan aihioiden kanssa kuin sämpleriä soittaen. Oman lisänsä toivat orkesterimuusikoiden soittamat puolisatunnaiset pikku syntetisaattorit. Kaukaisin lakipiste kitarakonserttoperinteestä saavutettiin kolmannessa osassa, jossa kielten raapina toi mieleen raakunnan, sirityksen tai menneiden vuosikymmenten tulostimen tai diskettiaseman. Auvisen kyky sovittaa lähes teollisia äänimaisemia orkesterille on häkellyttävä.
Säveltäjän sanoin ”lohduttava ja tulevaisuuteen uskova” finaaliosa kääntyikin mietiskelevään maalailuun, hieman tiettyjä aasialaisia kielisoitinperinteitä muistuttaen. Yllättävä tonaalinen viitekehys oli kuin pilvimuurista välähtävä valo, joka toi mukanaan herkistymisen. Usein nykymusiikissa kapellimestarin tärkein rooli on pitää pakka kasassa, ja sen homman Dalia Stasevska hoiti asiaankuuluvasti: RSO osoitti jälleen olevansa yksi maailman parhaista nykymusiikkiorkestereista.
Hurjistunutta Saariahoa
Vista oli ensimmäinen teos, johon Kaija Saariaho tarttui Innocence-oopperansa valmistumisen jälkeen. Helsingin kaupunginorkesterin sekä Oslon, Berliinin ja Los Angelesin filharmonikkojen yhteistilaus joutui lykkäämään kantaesitystään vuodella, mutta odottaapa myös Innocence yhtä lailla ensi-iltaansa. Susanna Mälkin ansiokkaasti johtama HKO oli joutunut uhraamaan jousistoaan rajoitusten vuoksi, sillä puhaltimia Vista vaati täysimittaisen sinfoniaorkesterin tavoin. Orkestraatiossa ei kuultu Saariaholle tyypillisiä harppua, pianoa tai celestaa, mutta samankaltaista kimalletta löytyi lyömäsoitinten puolelta kellopelistä, symbaaleista ja lukuisista pienemmistä kilistimistä. Tarkkuutta vaativa teos ei päästänyt soittajia helpolla.
Etelä-Kalifornian tienvarren näköalapaikkojen kylteistä nimensä napannut Vista jakautui kahteen osaan. Niistä ensimmäinen, Horizons, alkoi oboeduolla, josta muiden puhaltimien soinnit lähtivät vaivihkaa erkanemaan kuin rispaantuvasta narusta. Hitaasta pohjavireestään huolimatta nämä horisontit eivät olleet niinkään auvoisaa silmien lepuuttamista, vaan pikemmin kuin katselisi Stanisław Lemin Solariksen valtamerta: jotain outoa ja vaikeasti määriteltävää, joka pitää varuillaan. Kunnioitusta herättävän jylhä, mutta arvaamaton. Saariahon orkestraatio oli silkkaa taianomaista korvakarkkia hiottuine yksityiskohtaisine efekteineen ja taustan tapahtumineen – tosin jotkin lyömäsoitinratkaisut, kuten virvelin ja tuulikellon käyttö, tuntuivat poikkeavan liikaa yleisestä soinnista.
Jälkipuolisko Targets yllätti jo alullaan, sillä Saariahon musiikissa harvoin kuulee yhtä aggressiivisia sävyjä, hätää ja brutaaliutta, joiden alta vain toisinaan paljastuu hiljaisempia kenttiä. Uhan ja voiman tuntu saa miettimään, millainen tunne tai mielikuva musiikkiin on kytkeytynyt: ovatko nämä ”kohteet” kiväärin, ohjuksen tai lennokki-iskun tähtäimessä? Vai itse luonto maisemineen turismin ja ihmisen tuhon kohteena? Vastauksia ei suoraan annettu ympyrän sulkeutuessa jälleen oboemotiiviin.
Santeri Kaipiainen
