Tie säveltäjyyteen käy Suomessa useimmiten samoja tuttuja reittejä pitkin, klassisen musiikin harrastuksen ja perinteisten konservatorio-opintojen kautta. On kuitenkin myös muutamia piristäviä poikkeuksia. Esa Pietilä (s. 1964) on yksi heistä.
Vielä reilut kymmenkunta vuotta sitten Pietilä tunnettiin yhtenä maamme eturivin jazz-muusikoista, vahvana free jazzin parissa työskennelleenä tenorisaksofonistina. 2000-luvun alkuvuosina tapahtui murros, joka toi hänet myös modernin klassisen musiikin maailmaan.
”Kyse ei ollut siitä, että olisin halunnut pois jazzista, mutta halusin kaikkea muutakin, en halunnut lukittua mihinkään yksittäiseen musiikkityyliin tai alatyyliin. Musiikillisen toiminnan laajentuminen on tuonut paljon rikkautta ajatusmaailmaani”, Pietilä kertoo.
”Olen aina säveltänyt, ja jo pienenä rustailin kappaleita. Kun soitin jazzia, kuuntelin silloinkin uudempaa konserttimusiikkia Stravinskystä Lindbergiin. Lopullisesti pankin räjäytti se, että tutustuin lähemmin Ligetin ja Lutosławskin musiikkiin. Silloin koin, että on pakko uppoutua syvemmin säveltämiseen. Sen jälkeen en voinut enää perääntyä enkä ole sitä halunnutkaan.”
Jos on toiminnan laajentuminen modernin nykymusiikin maailmaan rikastuttanut Pietilän toimintaa, on Pietilä itse puolestaan tuonut uusia rikkaita sävyjä suomalaiseen taidemusiikkiin. Hänen tapauksessaan korostuu kokonaisvaltainen muusikkous, jossa säveltäjän ja esittävän muusikon persoonat elävät poikkeuksellisen tiiviisti yhdessä.
On syytä korostaa, että Pietilä ei sävellä klassisen musiikin soittimille ja muusikoille jazzia vaan nimenomaan modernia nykymusiikkia, jos nyt luokitteluja ylipäätään haluaa tehdä. Improvisaatiolla on usein – mutta ei aina – merkittävä asema hänen musiikissaan, mutta sen juuret voi johtaa yhtä hyvin avantgarde-nykymusiikista kuin free jazzista. Juuri free jazzin kautta rakentuukin saumaton yhteys moderniin musiikkiin, koska parhaimmillaan ja osaavien free-improvisoijien käsissä tuotos voi hyvinkin kuulostaa sävelletyltä nykymusiikilta.
”Enimmäkseen teokseni ovat kyllä tarkasti kirjoitettuja”, Pietilä muistuttaa. ”Mutta jos halutaan mukaan improvisaatiota, voidaan pohtia yhdessä esittäjän tai tilaajan kanssa, kuinka paljon sitä on mukana. Missään nimessä en vaadi improvisaatiota.”
Tarkasti sävelletyt ja improvisoitavat osuudet yhdistyvät myös Pietilän uudessa teoksessa, joka on haastattelua tehtäessä vielä vailla nimeä. Kyseessä on parikymmenminuuttinen teos tenorisaksofonille ja lyömäsoitinkvintetille. Teos on sävelletty Osuma Ensemblen tilauksesta yhtyeen 10-vuotistaiteilijajuhlaan, ja kantaesitys on juhlakonsertissa Kangasala-talolla 5. toukokuuta. Esa Pietilä on itse saksofonin varressa, Osuma Ensemblen soittajat ovat Harri Lehtinen, Jyri Kurri, Toni Hietala, Janne Tuomi ja Mikael Heikkilä.
”Omassa osuudessani tarkasti nuotinnettua on ehkä 60 %, improvisoitavaa 40 %. Lyömäsoittajilla on pääasiassa tarkasti kirjoitettua, mutta muutamissa paikoissa annan vapauksia, esimerkiksi Janne Tuomi on ihan mestari-improvisoija. Sen sijaan kollektiivista improvisointia teoksessa ei juuri ole, vain yksi huipennus.”
Kun yhtyeenä on lyömäsoitinkvintetti, voi soitinvalikoima olla hyvinkin runsas.
”Siinä piilee myös vaara”, Pietilä toteaa. ”Jos niitä on mukana liian paljon, se voi johtaa tietynlaiseen hahmottomuuteen soinnissa ja ilmaisussa. Tässä tapauksessa ’less is more’. Eikä sitä paitsi ole järkevää, että joka soittajalla on kaikenlaisia soittimia; heillä on kuitenkin jokaisella omia vahvuuksiaan, joita kannattaa hyödyntää.”
Kaikkiaan mukana on kymmenkunta erilaista lyömäsoitinta. Mukana on myös mallet-soittimia, joten yhtyeellä voi soittaa melodioita. Soittimiston erikoisuutena on afrikkalainen dundun, jota Pietilä ei ole aiemmin käyttänyt.
Tenorisaksofonin ja lyömäsoitinyhtyeen välillä on selkeä soinnillinen kontrasti. Onko kyseessä mahdollisesti jonkinlainen pienoiskonserton asetelma?
”Kyllä sen voi ajatella niinkin”, Pietilä toteaa. ”Tässä ei kuitenkaan ole mitään taistelua saksofonin ja yhtyeen välillä. Soitinnuksen kanssa on oltava tarkkana, on mietittävä rekisterit, dynamiikat ja teksturaaliset asiat, koska viiden lyömäsoittajan yhtye voi halutessaan jyrätä alleen mitä vain, vaikka kokonaisen orkesterin.”
Kimmo Korhonen
