Kun suomalaisessa konsertossa solistiryhmän muodostavat harmonikka, tuuba sekä kitara ja joukko muita kielisoittimia, on selvää, että takaa löytyy mainio Pipoka-yhtye, jäseninään Veli Kujala, Petri Keskitalo ja Jarmo Julkunen. Tälle yhtyeelle on Markus Fagerudd (s. 1961) kirjoittanut uuden, tänä syksynä valmistuneen konserttonsa. Kantaesitys on Porin Promenadisalissa 3. marraskuuta; Pori Sinfoniettaa johtaa Jan Söderblom.
”Tämä on Pipokan järjestämä tilaus”, kertoo Fagerudd. ”Alun perin konsertosta puhuttiin, kun teimme yhteistyötä Kapsäkissä olleen Välilasku-oopperan yhteydessä 2012. Kului kuitenkin aikaa, ennen kuin hanke eteni. Ja sitten yht’äkkiä kaverit olivatkin tehneet sopimuksen kolmen orkesterin kanssa.”
Pori Sinfoniettan lisäksi teoksen tilaajia ovat Kymi Sinfonietta ja Lapin kamariorkesteri. Näiden esityspäivämääriä ei kuitenkaan ole vielä päätetty.
”Tällainen yhteistilaus on todella mahtava juttu”, Fagerudd iloitsee. ”Se on säveltäjälle harvinaista ja myös hyvin motivoivaa. Lapin kamariorkesteria varten pitää tehdä oma versionsa, koska sen kokoonpano on muita pienempi. Mutta se ei haittaa. Veli Kujalalle kirjoitetusta harmonikkakonsertosta DNA olen tehnyt jo varmaan viisi versiota erilaisiin tarpeisiin.”
Kun solistiryhmän muodostavat kolme näinkin erilaista soitinta, niiden keskinäisen suhteen määrittely muodostaa yhden sävellystyön haasteista. Esimerkiksi harmonikan virtuoosimahdollisuudet ovat ilmeisimmät, varsinkin kun on Kujalan kaltainen taituri mukana.
”Täytyy todella olla varuillaan, ettei harmonikka dominoi liikaa. Velille on vaikea kirjoittaa jotain sellaista, joka ei toteutuisi. Mutta ei tietenkään ole päämääränä, että teos olisi mahdollisimman vaikea, minua ei miellytä virtuoosisuus sen itsensä takia. Toisaalta onhan se mieletön mahdollisuus, ettei tarvitse rajoittaa ilmaisua teknisten kysymysten takia.”
Myös muille soittimille Fagerudd on löytänyt omat roolinsa ja tehtävänsä.
”Tuuba on minulle kovasti rakas soitin. Koen sen romanttisena melodiasoittimena. Kitaran lisäksi on mukana muitakin kielisoittimia, ehkä banjo ja ukulele. Mukaan tulee myös vahvistus; sellainen on hyvä olla, kun on sinfonietta-orkesteri takana. Kitaran mukana voi tulla viittauksia barokin ja renessanssin luuttumaailmaan; minulla on aika usein viitteitä vanhaan musiikkiin. Kielisoittimien monipuolisuus antaa myös mahdollisuuden laajentaa ilmaisua jonkinlaisen etnon suuntaan.”
Entä solistien keskinäinen suhde ja niiden suhde orkesteriin?
”Kolme solistia ovat tässä hyvinkin kavereita keskenään, mutta joku voi irtaantua joukosta ja ottaa leaderin roolin ja myös saa sen. Solistit voivat jokainen vuorollaan olla esillä tai kaikki kolme yhdessä, ja on myös jaksoja, joissa vain solistit soittavat. Toisaalta en ole halunnut, että orkesteri pelkästään säestää solisteja, vaan sekin on täysillä mukana.”
Yksi säveltäjien suuria haasteita tuntuu olevan nimen antaminen teoksille. Näin myös Fageruddin tapauksessa.
”Nimi on kyllä tulossa, ja olen pohtinut sitä hemmetisti. Se on aina se vaikein asia, mutta sillä on tällä kertaa jotain tekemistä hybridin kanssa”, Fagerudd pohtii.
Hybridin ajatus liittyy teoksen laajaan tyyli- ja ilmaisumaailmaan. Fagerudd kuitenkin korostaa, ettei kyse ole mistään kollaasimaisista tyylilainoista ja leikkauksista.
”Erilaisiin ilmaisuihin enemmän vihjataan kuin viitataan suoraan. Erilaisten asioiden on myös synnyttävä teoksen materiaalista.”
Myös Pipoka-yhtyeen jäsenten muusikkopersoonallisuus on vaikuttanut teoksen musiikkiin.
”Jätkät on hurjia rytmimuusikoita, ja sekin aspekti pitää olla jonkinlaisessa kontekstissa mukana.”
Entä teoksen kokonaismuodon strategia?
”Teos on yksiosainen kokonaisuus ja kestää puoli tuntia. Siellä on tiettyjä perusaiheita, jotka palaavat aina ikään kuin uudessa valossa; niiden kautta kuljetaan uuteen maailmaan. Olen miettinyt, miksi nykyisin tuntuu olevan niin vaikeaa tuoda mukaan selkeä toisto. Se antaa kuitenkin musiikille ja kuulijalle otteen siitä, että ollaan mukana.”
Kimmo Korhonen
