maanantai huhtikuu 29. 2024

Lyömäsoittimien siivittämä sinfonia

Mikko Heiniön kolmas sinfonia liittyy kaiken muun ohella myös säveltäjän juoksuharrastukseen.

 

”Voin kuvitella säveltäväni kymmenen pianokonserttoa mutta en kymmentä sinfoniaa”, totesi säveltäjä Mikko Heiniö (s. 1948) joskus vuosikausia sitten. Kommentilla hän lienee lähinnä halunnut vertailla kahden teoslajin suhdetta tuotannossaan, ja hän tuskin arvasi, että pianokonserttojen määrä todella lähestyisi aikanaan kymmentä – niitä on nyt koossa yhdeksän ja kymmenennenkin säveltämistä hänelle on jo ehdotettu.

Heiniön sinfonioiden määrä on karttunut hänen oman ennustuksensa mukaisesti rauhallisempaan tahtiin, sillä seuraavaksi on vuorossa kolmannen sinfonian (2017) kantaesitys. Teos kuullaan Turussa Heiniön 70-vuotisjuhlakonsertissa 18. toukokuuta, jolloin Turun filharmonista orkesteria johtaa Anja Bihlmaier. Samassa konsertissa kuullaan myös Heiniön orkesteriteos Maestoso (2008).

Mikko Heiniö

Vaikka Heiniö on tutkinut säveltäjyyttään säännöllisimmin pianokonsertoissa, on myös kolmen sinfonian taustalla samantapainen itsetutkiskelun ajatus.

”Minulla on ollut ajatus luoda sinfonioista sarjaa, jossa suunnilleen kymmenen vuoden välein tarkastelen sitä, missä olen säveltäjänä. No, toisen ja kolmannen sinfonian välille tuli vähän pitempi tauko, mutta nyt tuli jälleen hyvä tilaisuus tehdä sinfonia”, Heiniö kertoo.

Heiniön sinfoniasarjan avausteos Possible Worlds on vuodelta 1987. Viimeistään siinä hän löysi sen ilmaisukielen, joka on pienin muunnelmin säilynyt myöhemminkin hänen musiikkinsa perustana. Possible Worlds on Heiniön sinfonioista lähimpänä perinteistä sinfoniakäsitystä. Sen sijaan kahdessa muussa teoslajia on tutkittu vaihtoehtoisista näkökulmista.

Toisessa sinfoniassa, alaotsikoltaan ”Yön ja rakkauden lauluja” (1997), on laaja baritonisoolo ja sen kautta teksti. Entä kolmas sinfonia, mikä siinä on erityispiirteenä?

”Olen aina pitänyt lyömäsoittimista, ja kun tilauksesta sovittiin, ehdotin, että uudesta sinfoniasta tulisi sinfonia concertante lyömäsoittimille ja orkesterille. On tärkeää, että kyseessä on nimenomaan sinfonia concertante, ei lyömäsoitinkonsertto.”

Concertante-ajatuksen lisäksi uuden sinfonian taustalla on ollut myös toinen, jo varhaisemmin syntynyt ajatus.

”Sain muutamia vuosia sitten erikoisen ajatuksen: minkälaista musiikkia lähtisin säveltämään, jos olisin aivan varma siitä, että teosta ei koskaan esitettäisi minun eläessäni. Että se olisi täysin riippumaton siitä konkreettisesta esityksestä ja mistään odotuksista. Aloin säveltääkin tätä teosta, mutta sitten pilasin ajatuksen, koska käytin näin syntynyttä materiaalia uuden sinfonian keskimmäisessä osassa. Samalla se myös muuttui, koska siihen tuli mukaan concertante-elementti ja isot lyömäsoitinosuudet.”

Loppukiri Hampurin maratonilla 17.4. 2016.

Teoksen taustalla on vielä kolmaskin, hiukan epätavallisempi taustavirike, joka liittyy Heiniön maratonharrastukseen. Hän kokee kestävyysjuoksun ennen muuta mentaalisena prosessina, asennoitumisena pitkäkestoiseen projektiin.

”Joskus kahdeksan vuotta sitten liityin jäseneksi urheiluseuraan Finnish Marathon Runners, ja yksi jäsen totesi kerran, että minun pitäisi säveltää juoksusinfonia. Se jäi vaivaamaan, että mitähän ihmettä sellainen voisi olla. Mutta on tässä teoksessa lopulta linkki siihenkin. Ensimmäinen osa on nimeltään ’Züge’. Yksi sanan monista merkityksistä on ’vetoja’, sellaisia kun juoksun intervalliharjoituksissa, ja niitä on myös tässä musiikissa.”

Heiniö on tarkka teosten ja niiden osien otsikoista sekä otsikkojen kielivalinnoista, ja uudessa sinfoniassa osilla on otsakkeita neljällä kielellä. Teoksen viidestä osasta kaksi ensimmäistä ja kaksi viimeistä soitetaan tauoitta yhteen.

Avausosaa ”Züge” seuraa ”Intermezzo”, jossa on Heiniön mukaan ”vain klangia, säveltasoilla ei ole mitään merkitystä”. Teoksen keskiosaa ”Rideau” Heiniö kuvaa seuraavasti:

”Se on aika monoliittinen kokonaisuus. Siinä on kenttämäinen kudos, joka kasvaa valtavaksi. Se on kuin hyvin raskaasti nouseva esirippu, joka ikään kuin repeää ja paljastaa takaa kummallista kamarimusiikillista elämää, kunnes se valahtaa uudelleen alas.”

Jos toinen osa on ”vain klangia”, on neljäs osa ”Cadenza” puolestaan hyvin vahvasti rytminen ja kirjoitettu pelkille lyömäsoittimille.

Päätösosassa ”Run” on ensiosan tavoin tietty yhtymäkohta juoksemiseen:

”Siinä tempo on 90 eli 1/8-nuotit tikittävät suunnilleen 180 kertaa minuutissa. Se sopii osaan musiikillisesti, mutta se on myös sama kuin ihanteellinen askelfrekvenssi, juostiin sitten kovaa tai rauhallisemmin.” 

Kimmo Korhonen

 

KANTAESITYKSIÄ