Säveltäjä Bernd Alois Zimmermann puhui ”ajan pallonmuotoisuudesta”. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki yhtä aikaa läsnä samalla pallon pinnalla, ei ole yksiselitteistä, lineaarisesti etenevää aikakäsitystä.
Ajatus tulee mieleen, kun kuuntelee Magnus Lindbergin (s. 1958) kertovan Radion sinfoniaorkesterin tilaaman teoksen syntyprosessista. Siinä hän on hakeutunut kohti uudenlaista sävellystapaa palaamalla sävellystyönsä menneisyyteen ja kauemmaksikin ja avaamalla sieltä uusia lähtökohtia musiikkinsa tulevaisuudelle. Uusi teos Tempus fugit (Aika rientää tai Aika pakenee; 2016-17) saa kantaesityksensä Hannu Linnun johdolla RSO:n itsenäisyyspäivän konsertissa Helsingin Musiikkitalossa.
”Kun Hannu Lintu ja RSO:n intendentti Tuula Sarotie ehdottivat uutta teosta, en voinut vastata kieltävästi. RSO on se orkesteri, jonka kanssa olen tehnyt eniten yhteistyötä. Lisäksi orkesterin ja Hannun välillä on upea dynamiikka, orkesteri on loistavassa vedossa.”
RSO:n tilaus solahti hyvään rakoon Lindbergin työlistalla, sillä hän sai järjestetyksi sävellystyölle tavallista pitemmän ajan. Se antoi mahdollisuuden uudenlaisten sävellyksellisten lähtökohtien tutkimiseen.
”Olen voinut tehdä 14 kuukautta tätä teosta, mikä on freelance –säveltäjälle luksusta. Käytin itse asiassa koko syksyn 2016 rakentamalla uutta materiaalia teokseen”, Lindberg kertoo ja alkaa sitten avata uuden teoksen lähtökohtia:
”Löysin oman harmonisen palettini 1980-luvun lopulla sellaisissa teoksissa kuin Twine pianolle ja Kinetics orkesterille, sen miten käsittelin yläsävelharmoniaa ja sarjallista harmoniaa. Sen sijaan en ollut kauhean järjestelmällinen siinä, miksi tietty sointu seuraa toista, miksi jokin sointu on jossakin parempi kuin jokin toinen.”
”Uudessa teoksessa olen erityisesti tutkinut sitä, miten soinnut yhdistyvät. Tavallaan siinä voidaan hakea isoa mallia klassisesta tonaalisesta musiikista. Miksi toonikan jälkeen tulee usein dominantti tai subdominantti ja miksi nämä lainalaisuudet ovat niin toimivia? Ja miksi uusi musiikki ja minunkin musiikkini on niin vertikaalista: että ollaan jossakin tilanteessa, joka on kyllä kiehtova, mutta jännite seuraavaan sointuun on aika abstrakti.”
Lindberg löytää kiinnostavia esimerkkejä harmonian jatkuvuudesta mm. Schumannilta ja Henry Purcellilta.
”Miten fantastista musiikkia onkaan kirjoitettu käyttämällä sekvenssejä, ajatellaan vaikka Schumannin Reiniläisen sinfonian alkua ja niitä hienoja valuvia sekvenssejä. Toinen säveltäjä, jota olen tutkinut paljon, on Henry Purcell. Hänellä harmoninen eteneminen on ihan käsittämättömän hienoa.”
Tempus fugitin sävellystyössä Lindberg palasi oman 1980-luvun tuotantonsa harmoniatutkimuksiin, joita hän teki yhdessä Marcus Castrénin ja Mikael Laursonin kanssa. Hän on käyttänyt työssä tietokoneita, vieläpä samoja vanhoja koneita kuin 1980-luvulla. Niiltä ajoilta häneltä jäi paljon käyttämättömiä ideoita, joita voi nyt hyödyntää.
”Minulla on itselläni vanhoja tietokoneita, ja olen ostanut ja saanut ystäviltä tätä varten kuusi vanhaa konetta. Jouduin ihan kolvin kanssa yhdistelemään muuntajia ja kovalevyjä, että sain ne toimimaan”, Lindberg naurahtaa
Miten tietokoneita on sitten käytetty Tempus fugitin sävellystyössä?
”Tietokone ei ole itse säveltänut mitään, mutta olen antanut sille tietyt sointuraamit, ja se on käynyt läpi kaikki sointuyhdistelmät ja hakee sieltä parhaimmat. Minulla on sellaisia sointuketjuja, joissa on tiiviissä asetelmassa kuusiäänisiä sointuja. Vain yksi ääni muuttuu vuorollaan, mutta kun muutos on nopeaa, syntyy harmoninen metamorfoosi, vähän niin kuin myöhäisellä Sibeliuksella. Musiikki vääntyy asteittaisesti konsonoivasta dissonoivaksi tai päinvastoin. Ajattelen tässä Francis Baconin maalauksia, joissa kasvot erottuvat mutta ovat vääntyneet.”
Tempus fugit kuuluu puolen tunnin kestossaan Lindbergin orkesterituotannon laajamuotoisempiin teoksiin.
”Teos hahmottuu viiteen osaan. Siinä lähdetään liikkeelle isolla jännitteellä, esitellään kaksi erityyppistä asiaa. Tämä ei todellakaan ole sonaattimuotoinen kappale, mutta jos tätä haluaisi verrata siihen, niin tässäkin esitellään kaksi erilaista asiaa ja etsitään niistä synteesiä. Teoksessa käydään myös teksturaalisella puolella, ja keskivaiheilla on kamarimusiikillista ilmaisua. Loppupuolella asiat selkeytyvät niin kuin usein minulla, ja lopussa on aika isoa ilmaisua, voi jopa tulla mieleen Musorgskin Kiovan suuri portti.”
Kimmo Korhonen
