JARKKO HARTIKAISEN uudessa Habitus-teoksessa keskeisiä ovat kehollisuuden ja empatian ajatukset.
Jarkko Hartikaisen (s. 1981) kohtalo tuntuu sinetöityneen jo kohdussa. Hänen vanhempansa olivat konsertissa ensimmäisessä Helsinki Biennalessa kevättalvella 1981, kun vielä syntymätön lapsi ryhtyi Brian Ferneyhough’n teoksen aikana potkimaan niin kiihkeästi, että vanhempien oli lähdettävä pois paikalta.
Perheen piirissä kerrottu anekdootti palautuu Hartikaisen mieleen nyt 35 vuotta myöhemmin, kun edessä on Tapiola Sinfoniettan tilaaman orkesteriteoksen, mm. kehollisuuden musiikillisia ilmentymiä pohtivan Habituksen (2016) kantaesitys.
Teos kuullaan 9. helmikuuta Espoon Tapiolasalissa Helsinki Biennalen perintöä jatkavan Musica novan konsertissa, kapellimestarina Mario Venzago.
Hartikainen on luonut omaehtoisen, modernismiin kytkeytyneen säveltäjäprofiilin. Hän ei sävellysprosessissa tyydy pelkkiin musiikillisiin abstraktioihin vaan lähtee usein liikkeelle erilaisista musiikin ulkopuolisista tai sitä korkeintaan sivuavista ilmiöistä. Hän ei kuitenkaan tee varsinaista ohjelmamusiikkia, joka kuvailisi näitä ilmiöitä, vaan pikemminkin kääntää niistä saatuja ajatuksia musiikin ilmaisukielelle.
Uudessa Habitus-teoksessa keskeisiä ovat kehollisuuden ja empatian ajatukset. Otsikko viittaa ihmisen ulkoiseen olemukseen ja sen sosiaalisiin kytkentöihin, joita mm. ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on tutkinut.
”Uuden teoksen taustalla oli tavallaan aiempi kamarimusiikkiteokseni Studies on Empathy (2016). Siinä pohdin, minkälaisia ovat fyysiseltä rakenteeltaan siinä tuotetut äänet, eikä vain se sointi, vaan miten se tuotetaan ja miltä sen tuottaminen soittajasta tuntuu. Ajattelin, että se olisi jonkinlaista kognitiivista empatiaa soittajia kohtaan, yritin asettua niiden asemaan. Habituksessa siirsin ajatuksen tavallaan isommalle kokoonpanolle”, Hartikainen kertoo.
Habituksen syntyprosessissa innoituksen hakeminen musiikin ulkopuolelta sai aivan konkreettisiakin muotoja, kun Hartikainen vietti sävellystyön alkuvaiheissa aikaa Koneen Säätiön Saaren kartanon residenssissä ja keskusteli kehollisuuden ajatuksista paikalla olleiden eri alojen taiteilijoiden kanssa.
”Huomasimme, että voimme vuorovaikuttaa monella tavalla ja että meillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Samalla saatoin pohtia omaa ajattelua, sitä, miten nykymusiikki osallistuu nykytaiteen laajempaan diskurssiin.”
Teoksen luonnosteluvaiheessa Hartikainen kokosi yhteen erilaisia kehollisuuden herättämiä aihealueita kuten ajatuksia tempomodulaatiosuhteistosta (esim. metronomiluvut suhteessa sydämen lyöntitiheyteen), Roland Barthes’n ajatuksia ”kuuntelun moodeista”, musiikillisen ajan pohdintaa (ajan yhteys kehoon ja tulkitsevaan mieleen konventioineen) ja niin edelleen.
Näistä työ eteni kohti musiikillisia ideoita, joita ovat esimerkiksi ”kahden sointimaailman pulsatiivinen polyrytminen vuorottelu, huojuvat, hauraat tekstuurit, hengitysmusiikki ja puheen imitointikokeilut”. Kokoavina ajatuksina ovat ”törmäyttäminen ja epästabiliteetti”.
Kamarimusiikissa ”kehollisuus” on tavallaan väistämättä läsnä, koska soittajia on vain muutamia. Miten ajatus toteutuu orkesterilla?
”Orkesterissa ei ole samalla lailla yksilöitä kuin kamarimusiikissa, joten orkesterista tulee se keho, jossa on enemmän jäseniä. Toisaalta Tapiola Sinfonietta on mielenkiintoisesti juuri siinä kamarimusiikin ja suuren, massasta koostuvan sinfoniaorkesterin välissä. Olen myös miettinyt, voisiko orkesteri kehollistua ruumillisesti käyttämällä erilaisia filttereitä, esimerkiksi muusikko soittaa tiettyä sointua sen mukaan, onko hän nainen vai mies, kantasuomalainen vai taustaltaan ulkomaalainen jne.”
Tyyliltään teos jatkaa aiemman Studies on Empathyn ilmaisua mutta on siihen verrattuna säveltäjän sanoin ”isomman pensselin musiikkia”.
”Tässä on enemmän freskomaisuutta, enemmän pintoja ja ääntä. Tässä käytetään myös uusia, laajennettuja soittotekniikkoja, mutta mukana on ehkä yllättävänkin paljon ihan normaaleja ääniä. Orkesterillahan pystyy ihan perustekniikoillakin tuottamaan monenlaisia sointeja.”
Entä lähtökohtana olleet ajatukset, pitääkö kuulijan pystyä aistimaan ne?
”Ne ovat olleet tärkeitä minulle säveltäjänä. Ei kuitenkaan ole erityisen todennäköistä, että joku ajattelee teosta kuullessaan Bourdieuta tai kiertäjähermoa ja polyvagaalista teoriaa”, Hartikainen naurahtaa.
Kimmo Korhonen
