”Vokaalimusiikissa tärkeintä on teksti. Joillekin säveltäjille teksti on rasite, mutta minulle se on hedelmöittävä tekijä.”
Näin Paavo Korpijaakko (s. 1977) kertoo suhteestaan tekstiin. Hän on saanut viime aikoina pohtia kysymystä kirjoittaessaan uusinta laajamuotoista vokaaliteostaan Keihäitä (2015-16), joka saa kantaesityksensä 7. kesäkuuta Tampere-talossa Tampereen Sävel –festivaalilla. Lisää tekstin ja sävelen välisen suhteen pohdintaa on tiedossa, kun hän ryhtyy seuraavaksi säveltämään Suomalaiselle kamarioopperalle löyhästi Franz Kafkan Oikeusjuttuun perustuvaa kamarioopperaa; esityksen on määrä olla ensi vuonna.
Vokaali-ilmaisu istuu Korpijaakolle luontevasti, sillä laulu on hänen oma ”instrumenttinsa”. Hän onkin todennut, että vokaalimusiikki on tullut hänelle yhä tärkeämmäksi osaksi tuotantoa. Toisaalta tärkeitä teoksia on syntynyt myös muille kokoonpanoille. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee Metamorfoosit harmonikalle ja jousille, toisena Petri Kumelalle tehdyt kitarateokset, kolmantena soitiyhtyeelle sävelletyn Requiemin.
Korpijaakko on omistanut uuden Keihäitä-teoksen Jouni Kaipaiselle, joka oli vielä elossa sävellystyön alkaessa ja sai kuulla omistuksesta, mutta menehtyi ennen teoksen valmistumista. Omistus on sikäli paikallaan, että Kaipainen oli Korpijaakon tärkein opettaja hänen opinnoissaan Tampereen Ammattikorkeakoulun sävellyslinjalla vuosina 2000-06, muina opettajina olivat Juhani Nuorvala ja Hannu Pohjannoro. Itse asiassa uudessa teoksessa on kunnianosoitukseksi Kaipaiselle pieni sitaatti tämän Hämäränmaassa-lastenmusikaalista.
Keihäitä on syntynyt Tampere Filharmonian tilauksesta. Anna-Maria Helsingin johtaman orkesterin lisäksi mukana ovat baritoni Tommi Hakala sekä tamperelaiset nuorisokuoro Sympaatti ja poikakuoro Pirkanpojat. Tekstinä on Ville Hytösen runo Keihäitä kokoelmasta Karsikkopuu (2011).
”Tilauksen yhteydessä toivottiin, että teos liittyisi Suomi 100 –vuoteen. Tässä on kosketusta menneisyyteen mutta myös avauksia tulevaisuuteen. Keihäitä on aika hurja teksti, sitä on innoittanut suomalainen mytologia metsänhenkineen, joita ovat esimerkiksi para, kratti ja liemu perkunas. Mukana on sekä arkitodellisuuden taso että myyttinen, luonnonuskontojen shamanistinen taso”, Korpijaakko kertoo.
Keihäitä on laaja, parikymmenminuuttinen kokonaisuus, nuottien määrässä laskettuna yksi Korpijaakon suurimmista teoksista ja yksi hänen tähänastisista pääteoksistaan. Sen tempollinen käsittely ja kokonaisuuden jäsentäminen seuraavat hänen mukaansa aika pitkälle Hytösen tekstin antamia impulsseja.
”Olen käyttänyt vain osaa runosta, sain Villeltä luvan rajata tekstiä”, Korpijaakko kertoo. ”Teoksessa on kolme tauoitta yhteen sidottua osaa siten, että ensimmäinen osa on hiukan alkusoittotyyppinen hidas-nopea-hidas. Toisessa osassa on paljon nopeaa tekstuuria, mutta se päättyy silti ensiosan tapaan hitaasti. Kolmas osa on nopea ja aika rytmisesti profiloitu. Aivan päätöksestä mietin pitkään, miten sen teen. En halunnut tekstin jälkeen mitään irrallista epilogia, joten kun kaikki on sanottu, voidaan lopettaa.”
Mielenkiintoisen ulottuvuuden teokseen tuo se, että sisällöltään hurja myyttinen teksti on sävelletty nuorisokuorolle ja poikakuorolle, siis melko keveästi soiville vokaalikokoonpanoille.
”On siellä mukana äänenmurroksen ohittaneita poikia, joten kyseessä on ihan sekakuoro, mutta teos on sävelletty tietoisesti nimenomaan nuorille laulajille. Tässä syntyy selkeä kontrasti lapsikuoron diskanttisuuden ja baritonin miehekkyyden välille. On vähän antiikin draaman tuntua, kun kuoro on toteava yhteisö, joka kommentoi päähenkilön mellastusta.”, Korpijaakko kertoo.
Nuorten kuorolaisten käyttö on kuitenkin tekijä, jonka Korpijaakko on joutunut ottamaan tarkasti huomioon.
”Kuoron laulaessa olen pyrkinyt pitämään orkesteriosuuden ohuena ja läpikuultavana. Lisäksi mukana on laajahkoja orkesterin välisoittoja, joilla olen halunnut jäsentää runon hahmottumista erilaisiin jaksoihin. Ja kun teksti on riittävän suggestiivista, yleisö tarvitsee aikaa sulatella, mitä edellä on sanottu. Vaikka lapsikuoro on vähän hauraampi instrumentti, en koe, että olisin joutunut tekemään sen suhteen mitään taiteellisia kompromisseja.”
Kimmo Korhonen
