Konserttojen syntyä ja olemusta määrittelee usein paitsi soolosoitin ja sen erityisvaatimukset myös solistin muusikkopersoonallisuus. Näin myös Olli Virtaperkon (s. 1973) uudessa konsertossa vahvistetulle sellolle ja orkesterille (2016). Nimeä Romer’s Gap kantava teos on sävelletty mittatilauksena Perttu Kivilaaksolle.
Kivilaakso tunnetaan selloheviyhtye Apocalyptican soittajana, mutta hänellä on vankka tausta myös klassisella puolella. Hän saavutti 1996 kolmannen sijan Paulon sellokilpailussa, ja hänellä oli virka Helsingin kaupunginorkesterissa ennen kuin vaaka kallistui lopullisesti Apocalyptican puolelle. Kivilaakso on silti esiintynyt myöhemminkin klassisen musiikin esittäjänä.
Liikkuminen erilaisissa musiikinlajeissa on tuttua myös Virtaperkolle. Hänen innostuksensa musiikkiin syttyi barokkimusiikista, mutta tärkeä innoittaja oli myös Frank Zappa, ja useiden vuosien ajan hän kuului laulajana suosittuun Ultra Bra –yhtyeeseen. Vaikka työn painopiste on nyttemmin asettunut nykymusiikkiin, ovat matkan varrella saadut kokemukset vaikuttaneet hänen säveltäjyyteensä.
Romer’s Gap syntyi Turun musiikkijuhlien ja Jyväskylä Sinfonian yhteistilauksena. Kantaesitys on Turun musiikkijuhlilla 11. elokuuta, ja esitys kuullaan suorana lähetyksenä myös Ylen Radio 1:ssä. Jyväskylässä teos esitetään 7. syyskuuta. Kummassakin esityksessä orkesteria johtaa Ville Matvejeff.
Sellon vahvistaminen asetti Virtaperkon uudenlaisten haasteiden eteen. Sävellysprosessi alkoikin tutustumalla lähemmin vahvistetun sellon mahdollisuuksiin.
”Vietin viime kesänä Pertun kanssa päivän Apocalyptican treenikämpällä, jossa kävimme perusteellisesti läpi hänen laitteistoaan ja sen tarjoamia mahdollisuuksia. Sain myös tutustua siihen, minkälaiset asiat ovat hänelle instrumentaalisesti erityisen luontevia ja mieluisia.”
Sellon vahvistamisessa ei ole kyse vain siitä, että solistin kuuluvuusongelmista päästäisiin eroon. Enemmän se vaikuttaakin soittimen soinnillisiin mahdollisuuksiin.
”Konsertossa käytetään monia sähkökitaralle tyypillisiä äänenmuokkausmenetelmiä, kuten delaytä, erilaisia säröjä ja harmonisaattoria. Oktaavituplaus on myös tehokas keino, varsinkin, kun tuplataan oktaavia alempaa. Sitten ovat myös kaikki hälyn ja melun tuottamisen mahdollisuudet”, Virtaperko luettelee.
Erilaiset efektit vaativat sitä, että solisti säätelee äänenmuokkausta pedaalien avulla. Se onkin nostanut harkintaan kysymyksen, voisiko Kivilaakso soittaa teoksen Apocalyptica-tyyliin seisaallaan, jolloin pedaalien käyttö on helpompaa.
Sellon vahvistaminen vaati myös pohtimaan sitä, miten se saadaan akustisesti sulautettua orkesteriin. Niinpä sellon lisäksi myös orkesteria on vahvistettu maltillisesti. Tästä vastaa äänisuunnittelija Timo Kurkikangas.
Entä itse musiikki? Minkäluonteinen teos on kyseessä?
”Kysymyksessä ei ole rock-konsertto. Romer’s Gap on konserttimusiikkia, jossa on vahva nykyajan tuoksahdus tarkkaan annosteltujen cross over –eleiden maustamana.”
Virtaperko näkee teoksen luontevana osana omaa ilmaisuaan ja tuotantoaan:
”Musiikissa on paljon tuttuja elementtejä viimeisen seitsemän, kahdeksan vuoden orkesteri- ja kamarimusiikistani, jossa äänen väri itsenäisenä parametrinä on yhtä tärkeä kuin harmoniset ja melodiset rakenteet. Konsertossa kuuluu kaikuja niin ranskalaisesta väriajattelusta, modernismista, progetiluttelusta kuin industrialistisesta noisestakin. Tyylien moninaisuus ja tasa-arvoisuus kiehtoo minua, mutta sen toteuttaminen lisää sävellyksellistä haastekerrointa – yhdessä tyylissä puhdaspiirteisesti pysyttely olisi helpompaa ja riskittömämpää. Romer’s Gapissa olen kuitenkin ottanut moniarvoisuuden haasteen vastaan.”
Nimi Romer’s Gap viittaa fossiilien jatkumossa noin 350 miljoonaa vuotta sitten olevaan aukkoon. Ehkä Virtaperkon teoskin sijoittuu jonkinlaiseen omanlaiseensa aukkoon tyylilajien historiassa?
Kimmo Korhonen
