Venyttelen rytmiä täällä, supistelen tuolla. Vapaus tuntuu huimaavalta! Lisäilen sävelen sinne, toisen tänne. Kas: tuohonhan tuli kokonainen välike omasta päästä. Ja sävellys loppuu aivan liian äkkiä. Parasta keksiä jatkoa. Kumma juttu: Ei soittaminen niin vakava asia olekaan. Eivät nuotit olekaan vankila, kun ne oikein oivaltaa. Kyllä, väärinsoittaminen on ihanaa! Taidanpa siirtyä säveltäjäksi.
Kun pääsin Erik Bergmanin sävellysluokalle, ei väärinsoittamisella ollut loppua. Viikko viikolta yritimme keksiä, miten kunnianarvoisia orkesterisoittimia voisi saada soimaan toisin. Nuottimerkintöjen keksimisessä meni enemmän aikaa. Sävellyksistä tuli maalauksia.
On pedagoginen väärinkäsitys, että on ensin osattava soitata oikein jotta voi saada luvan soittaa väärin. Sillä tavalla suljetaan nuorilta tie modernin musiikin ja maailman musiikkien mielikuvitukselliseen sointimaailmaan. ”Moderni” tarjotaan rudimentoituneena haaleaksi vapaatonaalisuudeksi tai ylirationaaliseksi atonaalisuudeksi. Siinä värit kuolevat.
Avantgarde on elämän välttämättömyys, sen syvempi puoli.
Heikki Laitinen kolumnissaan, Rondo 6/1997
Oletetaan, että yhden suuren Sibelius-Akatemian sijaan Suomessa olisi kaksi keskenään kilpailevaa musiikkiyliopistoa. Keskustelu niiden välillä voisi olla aika väkinäistä ja defensiivistä, koska kritiikki ja itsekritiikki pitävät yllä resurssienleikkausuhan. Sibis puolestaan on niin vakiintunut instituutio, että siellä opettajana toimiva entisen rehtorin poika voi rakentavasti esittää”: Räjäyttäkää Sibelius-Akatemia! Se on freudilaisuudessaan tyypillinen ja kuvaava tilanne. Koko Suomen musiikkiväellä on monista muodostunut viha-rakkaussuhde Sibikseen, ”itsetyytyväisyyksineen” ja itseinhoineen.
Lassi Rajamaa Rondossa 6/1997
Musiikinopetuksessa korostetaan liikaa sitä, mitä ei saa tehdä. Tärkeämpää on se, mitä saa tehdä. Minua säälittävät musiikkiopistojen oppilaat, jotka joutuvat opettelemaan ulkoa kenraalibasson sääntöjä ilman käytännön yhteyttä asiaan. Continuosoitto oli barokin aikana elävä asia, eikö yhtä oikeaa tapaa ollut olemassa.
Cembalisti Annamari Pöhö Rondossa 6/1997
Traditio ei ole sitä, että teemme asioita samalla tavalla kuin Shaljapin on tehnyt. Se on tietty emotionaalinen tai soinnillinen maailma, jossa on kansallinen tyyli ja sielu – niin, sielu, me pidämme tästä sanasta Venäjällä. Länsimaissa monet kansalliset oopperatyylit ovat kadonneet – katsotaan vaikka Ranskaa. Meillä ne ovat säilyneet.
Valeri Gergijev Rondossa 6/1997
