Kansallisooppera palaa seuraavien kausien ohjelmissaan heviin, kun tämän kauden Indigo ja Oopperan kummitus olivat höttöä. Kun Straussin Elektra ja Shostakovitshin Mzenskin Lady Macbeth saavat jatkokseen vielä parin vuoden päästä alkavan uuden Wagnerin Nibelungin sormuksen, ei ohjelmiston keveydestä voi enää syyttää. Kaija Saariahon Only the sound remains ja Musica Novassa esitettävä Michel van der Aan Blank out (molempien arviot tässä lehdessä) vastaavat puolestaan nykyoopperan puutteesta esitettyihin syytöksiin, ja ensi kaudella nähdään Sebastian Fagerlundin uusi tilausteos Syyssonaatti.
On ilo nähdä Lilli Paasikiven johtajakaudelta taiteellisesti uskaliaampaa yritystä konservatiivisuudellaan yllättäneen alun jälkeen. Kunpa se leviäisi myös baletin puolelle. Kaikki kunnia lasten ja perheiden huomioimiselle ja aina tarpeellisille lipputulojen näkökulmille, mutta näiden ei saa johtaa siihen, että sisällöstä tulee hampaatonta. On paljon sellaista yleisöreserviä, jolle ooppera ja baletti voisivat upota juuri hardcorena mutta joka vierastaa niiden porvarillista ja puoliviihteellistä leimaa.
On paljon sellaista yleisöreserviä, jolle ooppera ja baletti voisivat upota juuri hardcorena.
Suomen teatterien musikaali- ja farssiohjelmistoja puitaessa on usein hämmästelty sitä, että miten täällä tehdään voimakkaiden subventioiden varassa samaa ohjelmistoa, joka useimmissa muissa maissa kuuluu kaupallisille markkinoille. Pärjäisikö viihde omillaan? Taidelaitokset legitimoivat julkisia tukiaan juuri sisällöllisillä syillä – muutenhan koko populaaripuoli olisi oikeutettu jakamaan kakkua. Kun kokonaispotti ei kuitenkaan kasva, se tarkoittaisi käytännössä hyvästejä korkeatasoiselle, koko maan kattavalle taidetarjonnalle.
Silti monipuolisuus on nykyään jokaisen taidelaitoksen toiminnan peruskriteeri, ja julkinen satsaus edellyttää myös tarjonnan laajaa saavutettavuutta. Muuten ollaan elitismisyytösten edessä, ja taiteen itseisarvon puolustaminen on nyky-yhteiskunnassa yhä vaikeampaa. Mihin vedetään raja, jossa erilaisten yleisöjen huomioiminen hämärtää taiteellista linjaa? Mitä sitten tehdäänkin, se täytyy tehdä hyvin. Jokainen viihdetempaus tai yleisökasvatusprojekti on pystyttävä perustelemaan arvoista ja missiosta käsin: mitä varten ollaan olemassa?
Kansallisooppera on hallituksensa määrittelemien strategioiden mukaisesti panostanut voimakkaasti siihen, että norsunluutornin vaikutelma pysyisi kaukana. Kalenteri pursuaa sosiaalista toimintaa taaperoiden taidetuokioista eläkeläisten teetansseihin. Kaikki tämä on tervetullutta ja luo kuvaa matalan kynnyksen talosta, mutta tuskin sillä katsojia Elektraan, Mzenskin Ladyyn ja Saariahon oopperaan saadaan. Mitä on tehty yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijoiden lähestymiseksi? Koulutus ja sivistys korreloivat korkeakulttuurin harrastuksen kanssa, eikä se ole huono asia.
Oopperan kevään uutisiin kuului Paasikiven vahvistus vakituisen solistikunnan alasajosta. Mielestäni se on väistämätönkin asia, sillä se mahdollistaa parhaiden mahdollisten kykyjen kiinnityksen rooleihin ja lisää tervettä kiertoa ja kilpailua. Muutamat ensemblen omat laulajat ovat hallinneet esityksiä liikaa. Suomen runsaan laulajakunnan lisäksi myös ulkomaisia huippuja toivoisi näkevän laajemmin. Kansallisoopperan kilpailijoina ovat nykyisin Metropolitan-leffat ja muiden talojen streaming-lähetykset. Toivottavasti uudessa, ”suomalaiseksi” mainostetussa Ringissä kuullaan suurimpia kansainvälisiä Wagner-laulajia.
