Suomen koronatoimien sekavuus tuli todistettua jälleen elokuussa, kun hallitus ja Etelä-Suomen aluehallintovirasto ajautuivat vastakkain suhteessa avin pääkaupunkiseudulle tekemiin rajoituksiin. 25 hengen yleisörajoitus torpedoi Helsingin juhlaviikot ja sekoitti jälleen kerran kulttuuritoimijoiden suunnitelmat. Samaan aikaan kuitenkin ministerit pääministeri Sanna Marinin (sd) johdolla vakuuttivat tahtoaan avata kulttuuria poistamalla kahden metrin turvavälimääräyksen ja luomalla tapahtumille tartuntariskin mukainen pisteytysjärjestelmä. Ja ai niin, sitä koronapassiakin on luvattu ”edistää”.
Kulttuuriväki oli syystäkin ymmällään. Ketä nyt uskoa ja kenen sanojen varaan rakentaa pitkäjänteistä toimintaa? Hallitus säätää lakeja ja antaa suosituksia, mutta ne eivät sido avin päätöksiä. Uskoa kentällä kuitenkin riittää vielä siihen, että hallituksen sana painaa, ja kaikki kääntyy parhain päin – tietenkin sillä ehdolla, ettei tartuntatilanne karkaa käsistä. Muusikoiden reaktiot kuitenkin kertoivat, että henkinen pääoma alkaa olla lopussa. Moni miettii ulkomaille muuttoa tai alan vaihtoa. Useimmat eivät jaksa miettiä enää mitään.
Kävin kesän aikana Aix-en-Provencen ja Salzburgin festivaaleilla sekä Münchenin oopperajuhlilla. Kaikissa niistä oli salit täynnä ja mahtava tarjonta ilman mitään kompromisseja laadun ja koon suhteen. Turvallisuuden perustana olivat koronapassi ja FFP2-maskit, joiden käyttö sujui vailla mitään ongelmaa. Miksi ihmeessä Suomessa vielä pyöritellään ja jahkaillaan, kun EU:n koronatodistus on jokaisen ulottuvilla Omakannassa? Sitä voitaisiin käyttää vaikka heti passina kulttuuritilaisuuksiin – edes väliaikaisesti. On sairaan systeemin merkki, jos juridiikka estää kerta toisensa jälkeen järjen käytön. Ei se muualla ole estänyt. Virossakin passi toimii.
Koronatoimien ajantasainen kommentointi tässä on vaikeaa, koska tilanne muuttuu koko ajan, tämä lehti meni painoon 17. elokuuta. Periaatteessa kuitenkin ajatus tapahtumien pisteytyksestä tartuntavaaran mukaan on hyvä: riski on aivan erilainen teattereissa ja konserteissa, joissa yleisöllä on istumapaikka ja mahdollisuus turvaväleihin, kuin klubeilla, joissa biletetään yhtenä massana. Tällä ei ole mitään tekemistä musiikinlajien välisen arvostuksen kanssa. Virus ei tunne genrejä.
Pari viikkoa Helsingin juhlaviikkoja aiemmin saman kohtalon koki myös Turun musiikkijuhlat. Voi vain kuvitella järjestäjien tuntoja, kun koko vuoden työ valuu hiukkaan. Vielä kipeämpää tietenkin on freelance-muusikoiden aseman jatkuva kurjistuminen. Heidän asemansa parantamisesta on kriisin aikana puhuttu paljon, mutta käytännön toimet ovat jääneet laihoiksi. Jokunen koronatukipotti ei mitään ratkaise – ja senkin jakoperusteista saatiin kentän sisällä aikaan riita.
Kulttuurialan rahoitussysteemin jatko riippuu siitä, miten supistuvien veikkausvoittovarojen kompensointi onnistuu. Jos laitosten rahoituspohja kutistuu, siitä kärsivät myös freelancerit.
Kulttuuriministeri Antti Kurvinen linjasi elokuussa, että Veikkaukselta tulleet avustukset olisi siirrettävä täysmääräisinä valtion budjettiin. Aivan oikein, mutta jotenkin olisi torjuttava myös sitä vaaraa, että kulttuurista tulee poliittisten suhdanteiden armoilla elävä heittopussi – poliitikkojen arvomaailmasta kun ei tämän kriisin aikana ole muodostunut kovin lohdullista kuvaa. Löytyisikö puolueilla konsensusta päättää pitkästä, hallituskausien yli ulottuvasta rahoituksesta?