Joulukuussa avataan Helsingin uusi ylpeys, keskuskirjasto Oodi, mutta äänitetyn musiikin ystäville komealla rakennuksella ei ole mitään tarjottavaa. Kirjastoon ei ole tulossa levyn levyä eikä musiikin kuuntelumahdollisuutta. Sen sijaan sinne tulee studioita oman musiikin äänitykseen. Kaikki kunnia itse tekemiselle, mutta en ymmärrä tätä logiikkaa. Koko kirjastohankkeen yhteydessä ei ole puhuttu niinkään kulttuuri- ja sivistystehtävästä kuin kansalaisten olohuoneesta ja kaikenlaisesta puuhastelusta. Sauna vain jäi vielä puuttumaan. Musiikki kuitenkin soi useimmissa suomalaisissa olohuoneissa. Miksi ei Oodissa?
Helsingin kirjastojen äänilevykokoelmia ei sentään ole tuhottu vaan siirretty Pasilaan. Hyvä edes niin. Kunnolla hoidetussa musiikkikirjastossa on monipuolinen ja laatukriteerein valittu kokoelma, ja käsillä oleva taustatieto ja aineiston teemoitus auttavat kuulijaa polkujen löytämisessä ja musiikkiin sisään pääsyssä. Striimauspalvelut ovat tähän verrattuna kuin viidakko, jossa tarvotaan sattuman varassa. Tarjolla oleva informaatio on vajavaista, ainakin niille kuulijoille, jotka tietävät enemmän kuulemastaan. Äänenlaatu on kaukana hifistä, ja soittolistat palvelevat lähinnä kaupallisia tarkoitusperiä.
Musiikittomasta Oodista uutisoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat, ja perään ilmiön taustoja analysoi syvällisemmin Melomaanikko-niminen blogisti. Hänen juttunsa kannattaa lukea, se asettaa musiikkikirjastojen nykyiset ongelmat kontekstiinsa. Hänen päätelmäänsä on helppo yhtyä: kaupallisuudesta vapaata ja sivistävää musiikin kuuntelumahdollisuutta tarvitaan. Äänitetty musiikki on kulttuuria siinä missä kirjallisuuskin.
Äänitetty musiikki on kulttuuria siinä missä kirjallisuuskin.
HS:n haastattelema Oodin johtaja lausui profeetalliset sanat: ”Emme ole nyt poistamassa musiikkia vaan tietyn formaatin, jonka lainaus laskee jo monetta vuotta peräkkäin.” Tämä on hämäystä, sillä ei kirjastoon tule mihinkään muuhunkaan formaattiin tallennettua musiikkia. Kyseessä on aika raju linjanveto. Ei kai kirjahankintojakaan tehdä pelkkien nousujohteisten lainausmäärien perusteella. Onneksi muualla maassa ei ole menty Oodin trendihakuisuuteen, ja esimerkiksi Tampereen Metso-kirjastossa on löydetty hyvä konsepti live-musiikin nivomiseksi mukaan toimintaan, muusikoiden haastatteluineen.
On ennenaikaista soitella cd:n kuolinkelloja. Vaikka se ei enää olekaan valtavirran musiikinkulutuksen formaatti, se on edelleen keskeinen väline etenkin monelle marginaalisemmalle musiikinlajille ja niiden laatutietoisille ystäville. Klassisessa musiikissa cd elää etenkin pienempien merkkien rikkaassa tuotannossa. Se edustaa omaa hifi-kulttuuriaan ja tuo alan ilmiöitä näkyväksi ja dokumentoiduksi tavalla, jolle ei ole löytynyt korvaajaa. Visionäärisesti toimivan levy-yhtiön katalogi on tärkeä argumentti siitä, millainen musiikki ja millaiset taiteilijat ovat nykyään valideja.
Tässä lehdessä esiteltävä klassisen musiikin vanhin levy-yhtiö, Karajanin ja muiden legendojen ”keltainen merkki” Deutsche Grammophon on löytänyt keinoja luovia hiipuvan cd-myynnin ja uusien formaattien välillä. Tällainen monikanavaisuus varmaan onkin tulevaisuutta. Live-konserttielämä nivoutuu yhä tiiviimmäksi osaksi tallennetuotantoa, ja verkossa toimiminen on elinehto. Striimaustakin DG pitää suurena mahdollisuutena. Jotta se kunnolla saataisiin palvelemaan muitakin kuin populaarimusiikin valtavirtaa, tarvitaan eriytyneempiä palveluja. Ei voida jäädä nykyisenlaisten Spotifyn ja Youtuben varaan.
