Konserttikausi alkaa poikkeuksellisesti, ja yleisö saa totutella aika erilaisiin kokemuksiin myös konsertin sosiaalista luonnetta ajatellen. Vaaditut turvavälit tarkoittavat suurilla orkestereilla noin 40 hengen kokoonpanoja, salin täyttämistä vain 25-prosenttisesti sekä 60–70 minuutin ohjelmia ilman väliaikaa. Laitokset joutuivat rakentamaan suunnitelmansa uusiksi nopeassa aikataulussa. Wieniläisklassismin perusteoksia, Prokofjevin klassista sinfoniaa ja Straussin Metamorfooseja on tarjolla useassa konsertissa, mutta mukana on myös kiinnostavia uudistuksia.
Esimerkiksi Helsingin kaupunginorkesterilla. Sen alkusyksyn jokaisessa konsertissa on duo muusikolle ja tanssijalle, mikä on loistava avaus taiteidenväliseen keskusteluun ja ansaitsisi ehdottomasti jatkokehittelyn. Toiseksi HKO on myllännyt konserttiensa rytmityksen viikosta kahden viikon jaksoihin, ja samaa ohjelmaa soitetaan puolta useammin, mm. monien eläkeläisten toivomissa päiväkonserteissa. Lisäksi muusikkokunta jalkautuu joka arkipäivä kaupungin kirjastoihin ja kulttuurikeskuksiin. Voisiko samoja muuntuvuuden periaatteita noudattaa myös silloin, kun päästään normaaliaikaan?
Tukea tarvitsevista instansseista ei saa unohtaa myöskään kulttuurilehtiä.
Helsingin orkestereilla ei ole syksyllä kausikorttisarjoja, mutta Tampereella kausikorttilaisille ja kertalippujen ostajille on omat konserttinsa. Molemmat ratkaisut samoin kuin väliaikojen ja tarjoilujen puuttuminen ovat tietenkin väliaikaisia, mutta on mielenkiintoista nähdä, miten ne vaikuttavat. Latistuuko kokemus, kun ei saakaan väliajalla sherryään ja seurusteluaan, vai olisiko tällainen tiivis paketti ilman sosiaalisia rituaaleja juuri se, mitä on kaivattu? Joka tapauksessa tarjonnan eriytyminen pienemmille yleisösegmenteille – koskien niin ohjelmistoa kuin koko konsertin rakennetta – saattaa olla tulevaisuuden tie.
Ehkei tämän syksyn perusteella voi silti vielä vetää johtopäätöksiä, koska yleisömäärän rajoittaminen on epäluonnollinen ja taloudellisesti kestämätön tilanne. Siihen on varaa vain subventoiduilla laitoksilla. Yksinäiset freelancerit ja vapaat ryhmät ovat yhä se joukko, joka tarvitsee pitkäaikaisempaa tukea. Kulttuurialan instansseista ei saa unohtaa myöskään kulttuurilehtiä. Jotkut niistä – Rondo mukaan lukien – ovat vaikeuksissa ilmoitusmyynnin romahdettua esitystoiminnan peruutusten ja supistusten vuoksi. Syksyn kulttuurilehtitukien jaossa tämä menetys täytyisi ottaa huomioon korvamerkittynä erikoistukena.
Koronakriisin vaikutukset kuntatalouteen ovat kylmääviä, ja ilmassa on pelkoa, että tässä piilee uhka Suomen orkesterilaitokselle. Jo viime kevään ratkaisut siitä, lomautetaanko kulttuurialan työntekijöitä vai ei, kertovat poikkeavista käsityksistä kaupunkien suhteessa kulttuuripalveluihin. Hurjimpia suunnitelmia kuuluu nyt Kouvolasta, jossa kaupungin talouden sopeuttamista pohtinut ohjausryhmä on tarjonnut Kymenlaakson orkesterin avustuksille 20 tai 50 prosentin leikkauksia tai niiden poistamista kokonaan. Se merkitsisi nykymuotoisen Kymi Sinfoniettan loppua. Toivottavasti ehdotus ymmärretään torpedoida heti alkuunsa. Jos pitkällä työllä ja valtion avustuksilla rakennettu instituutio tuhotaan, sitä ei saa helposti takaisin.