Vastuu sisältöön panostamisesta on myös päättäjillä: pelkkä talo ei riitä.
Ilo oli kouriintuntuvaa hampurilaisen yleisön joukossa, kun vaikeita vaiheita kokenut ja kymmenkertaisesti luvattua kalliimmaksi tullut Elbphilharmonie avasi ovensa. Talossa sai todistaa sitä, miten tärkeä osa stimuloiva arkkitehtuuri on musiikkielämystä. Konsertti- ja oopperataloista on tullut maailman parhaiden arkkitehtien näytön paikkoja, mutta vasta taiteelliset ideat tuovat niihin elämän. Viime vuosina on tiedostettu koko ajan paremmin talojen sosiaalinen rooli osana kaupunkikulttuuria ja ihmisten arkea. Sydneyn oopperatalo on varoittava esimerkki siitä, että sisältö jää kokonaan ikonisen rakennuksen varjoon.
Los Angelesissa Walt Disney Hall on herättänyt nuukahtaneen downtownin henkiin. Pariisin Filharmonia siirtää kaupungin kulttuurista fokusta keskustan ulkopuolelle ja ottaa missiokseen uuden yleisön tavoittamisen. Hampurissa Elbphilharmonie tuo uuden sykkeen entiselle satama-alueelle ja toimii kaivattuna matkailuvalttina. Parhaat talot kilpailevat ohjelmatoimintansa innovatiivisuudella, mikä pitää aina sisällään myös yleisökasvatuksen.
Kulttuuripalatsien kalleus asettaa niiden legitimiteetille haasteita, varsinkin silloin, kun kyse on veronmaksajien rahasta. On vältettävä ja elitismin leimaa ja tehtävä taloista ihmisten olohuoneita. Pariisissa, Hampurissa ja Oslossa ne palvelevat jopa avoimina näköalatasanteina, joiden katolla ja terasseilla kuljeksitaan. Se laskee kynnystä tulla esityksiin.
Vastuu sisältöön panostamisesta on myös päättäjillä. Kööpenhaminan oopperatalon tila on esimerkki vastuuttomuudesta: se saatiin lahjoituksena, mutta nyt valtio kuristaa oopperan budjettia niin, että koko taiteellinen työ on vaarassa. Suomessa on ollut surkuhupaisaa lukea kulttuurivirkamiesten esityksiä siitä, että taidelaitosten olisi tultava ulos tiloistaan – sitä on ehdotettu jopa yhdeksi avustuskriteereiksi. Miksi orkesterien olisi itseisarvoisesti soitettava jossain muualla kuin niiden omassa, akustisesti sopivassa salissa? Laitosvierailuja ja muita sosiaalisia projekteja on jo nyt pienemmin kokoonpanoin, ja työn rooli on kasvussa.
Suomessa paras esimerkki konserttitalon imagovoimasta on Lahden Sibelustalo. Tampere-talolla oli etsikkoaikansa, mutta nyt Filharmonian kävijämäärät ovat kasvaneet ilmiömäisesti. Helsingin Musiikkitalossa RSO:n ja HKO:n konsertit ovat täynnä, ja taiteellinen kehitys on yhä nousujohteista. Olisiko kausikorttisysteemissä tehtävä joitain rajoituksia niin, jottei kertalippujen saaminen hyville paikoille olisi niin vaikeaa? Vaikka korkea kausikorttimyynti onkin orkestereille turvatakuu, se saattaa myös jähmettää yleisörakennetta.
Sitäkin suurempi sääli on, että niin Musiikkitalon kuin useimpien muidenkin konserttitalojen muu tuotanto on jäänyt niin olemattomaksi, että voi puhua pelkistä vuokrauslaitoksista. Näillä eväillä ei kulttuuripolitiikkaa tehdä. Miksi Helsingin monet kulttuurikeskukset saavat tuottaa vierailuja mutta Musiikkitalo ei? Jos osakkaana oleva Yleisradio ei sääntöjensä mukaan saa harjoittaa riskibisnestä, pitäisikö tuotanto ulkoistaa selvemmin jollekin muulle taholle kuten Juhlaviikoille ja muullakin kuin projektiluontoisella säätiörahalla?
