Uutinen Savonlinnan oopperajuhlien alusta kertoi, että Waltteri Torikka ja Jorma Hynninen saavat esiintyä loppuunmyydylle linnalle, mutta Suomessa ensi kertaa kolmeen vuosikymmeneen esiintyneen maestro Riccardo Mutin konserttiin on paljon lippuja myymättä. No, lopulta Mutikin sai ennakkojuttujen vakuuttamana väen liikkeelle, mutta tilanne on tuttu jokaiselle konsertinjärjestäjälle. Kansainvälisten tähtien tuominen Suomeen on vaikeaa, koska yleisö ei tunne heitä. Se tuntee vain pienen, suomalaisvoittoisen piirin, jonne uusia kykyjä tuntuu pääsevän vain tv:n viihdeohjelmien kautta.
Tähtinimiä ei tarvitse kumartaa, mutta on sääli, jos kiinnostavat taiteilijat jäävät nurkkakuntaisuuden vuoksi esittelemättä. Ongelma koskee erityisesti resitaaleja ja yhtyevierailuja, sillä ne ovat yleensä lipputuloriskillä järjestettyjä ja lipunhinnoiltaan kalliimpia. Orkestereilla on enemmän liikkumavaraa subventioiden ja kausikorttisysteemin ansiosta. Moni muistelee kaiholla Veijo Varpion aikoja Helsingin Juhlaviikoilla, jolloin resitaali kukoisti ja klassisen musiikin huippuja riitti tusinoittain. Tänä vuonna alan kansainvälisiä vieraita Juhlaviikoilla on kolme: Florian Boesch, Lang Lang ja Simón Bolivar-orkesteri.
Moni muistelee kaiholla Veijo Varpion aikoja Helsingin juhlaviikoilla.
Festivaaleilta löytyy esimerkkejä myös siitä, että yleisöä voi houkutella myös linjakkaan kokonaisuuden avulla. Vain harva Kuhmon Kamarimusiikin ulkomaisista taiteilijoista on yleisölle tuttu, mutta ohjelmien yhteen nivominen, luottamus tasoon ja vaikeasti määriteltävä henki altistavat ennakkokuulottomaan kuunteluun. Idean soveltamista voi suositella muillekin: tarvitaan rohkeampaa kuratointia, jotta tapahtumasta tulisi kokonaistaideteos, outoa ja tuttua lomittava, jännittävä teemakudelma eikä vain sarja yksittäisiä konsertteja.
Lisäksi: yleisöä on koulutettava – niin vanhanaikaiselta kuin ajatus tuntuukin. Ohjelmiston tuntemus ja uteliaisuuden ja avoimuuden henki eivät tule itsestään, vaan ne on rakennettava pitkäjänteisesti monipuolisella tarjonnalla. Se tarkoittaa musiikin eri tyylien ja aikakausien rikkautta sekä sellaisten taiteilijoiden löytämistä, joilla on uutta annettavaa. Orkesterit ovat onnistuneet tässä työssä kohtalaisesti. Kansallisoopperassa ja Savonlinnassa railo klassisen ja modernin sekä tutun ja tuntemattoman välillä tuntuu suuremmalta.
Pidän sellaisista ohjelmakokonaisuuksista, joilla on jokin yksittäisiä konsertteja laajempi viesti. Syyskauden orkesteriohjelmien osalta silmään pistää yksi ylitse muiden: Susanna Mälkin avajaiskausi Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina. Se esittelee paljon ranskalaista 1900-luvun musiikkia, ja uusi ja vanha on sommiteltu aistikkaan tuntuisiksi kokonaisuuksiksi. Pääteema leviää moniksi säikeiksi aikamme moninaisuutta heijastaen.
Vain mielikuvitus on rajana, kuten Mälkki kausiesittelyssä sanoo.
Mälkki on aina pitänyt matalaa profiilia naisasian korostamisessa, mutta on enemmän kuin tervetullutta, että hän on kutsunut vierailemaan kaksi kiinnostavaa naispuolista kollegaansa, Joana Carneiron ja Mirca Grazinyté-Tylan. Lisää kiihoketta kaudelle antaa se, että HKO asettuu nyt ohjelmalinjauksillaan askeleen RSO:n entiselle tontille, ja kamppailu Musiikkitalon herruudesta kiihtyy. Mutta sehän on kamppailua pilke silmässä ja koituu yleisön hyväksi.
