Miksi pitäisi hylätä loistavan gambansoittajan konsertoiva ura ja keskittyä viemään musiikkia vankiloihin ja laitoksiin? Tässä lehdessä jututettavan Mikko Perkolan perusteluja lukiessa palaa usko idealismiin, joka on paikoin koetteilla näinä ankarina aikoina. Uli Kontu-Korhonen taas tekee pioneerityötä esiintymällä sairaaloissa. Kummassakaan tapauksessa kyse ei ole ylhäältä tehdyistä tilauksista vaan sisäisestä kutsumuksesta. Se on paras mahdollinen lähtökohta, kun kehitetään musiikin käyttöä sosiaalisessa työssä.

Olen itsekin puolustanut musiikin absoluuttisia arvoja, mutta täytyy myöntää, että julkisista resursseista kamppailtaessa niiden argumentaatiovoima ei ole kovin suuri. Päättäjät laskevat nykyään hyötyjä ja vaativat tulosvastuuta. Usein ne kuitenkin kirkastuvat vasta ajan kuluessa – eivätkä aina selkeästi mitattavalla tavalla. Lahden Sibelius-viikon kansainvälisessä vilskeessä tuli taas mieleen, millainen tyhjiö kaupungissa olisi, ellei valtuusto olisi aikoinaan äänestänyt orkesterin kasvattamisen ja Sibelius-talon rakentamisen puolesta.

Tätä kirjoitettaessa valtion ensi vuoden budjetti on vielä julkistamatta. Sen jälkeenkin  kannattaa yhä lukea Suomen Kulttuurirahaston raportti Rahan kosketus, joka tarjoaa yleiskatsaukseen taiteen rahoitukseen toimenpidekartoituksineen. Raportti pitää todennäköisimpänä skenariona sitä, että julkisten avustusten reaaliarvo laskee hiljalleen ilman radikaalia alasajoa Hollannin ja Britannian malliin. Vaarana on ahdistunut alakulon kierre. Muutoksia kentän sisäiseen kauhun tasapainoon voivat saada aikaan poliittinen tahto tai visionäärinen virkamiesjohto, mutta onko sellaisia näköpiirissä?

Säätiöiden rooli korostuu vapaan kentän elättäjänä, mutta vos-laitosten huoliin ulkopuolisesta rahoituksesta ei ole ratkaisua. Sponsorit tietävät, että heidän mukaantulonsa tietäisi suoraan kunnan tukien vähenemistä. Tätä pattitilaa pitäisi jotenkin purkaa. Projektikohtainen tuottaminen on festivaalien hyvän omarahoituksen valossa tehokkaampaa kuin laitosten ylläpito, mutta pelkkä lopputulos eli esitys ei ole koko juttu. Tärkeää on myös se, että paikkakunnalla ylipäätään asuu taiteen ammattilainen ja levittää ilosanomaansa.

Kuumana perunana pysyy se, onko Suomella varaa näin laajaan teatteri- ja orkesteriverkkoon. Raportti nostaa esiin kysymyksen, voitaisiinko alueiden roolia alalla vahvistaa Ruotsin malliin antamalla uusille sote-alueille myös kulttuurivastuuta ja -budjettia. Se voisi avata teitä verkoston keskittämiselle, mutta onko suuri aina tehokasta? Toimisiko Hollannin malli, jossa kansallisesti ja alueellisesti tärkeimmät instituutiot ovat valtion erillisrahoituksen piirissä, ja kunnat huolehtivat harrastustoiminnasta ja taiteen perusopetuksesta?

Entä voisiko rahoituksen määräaikaistaminen tuoda siihen dynaamisuutta ja kytkeä sitä enemmän sisältöön lailla suojatun automaation sijaan? Raportin kysymykset ovat sellaisia, että niitä pitää miettiä kokonaisuutena ja yli etupiirijakojen. Tuntuu vain, että mitkään muutokset eivät ole mahdollisia, koska niissä aina joku häviää. Ennen asia ratkesi lisärahalla, nyt tämä tie on loppu.