Arvio: We Jazz Festival 4.12.2021. Glasshouse Helsinki: Linda Fredriksson Juniper. Ääniwalli: Lucia Cadotsch Speak Low, Dan Nicholls, OL1, Kim Myhr & Eivind Lønning, Death Hawks, Y-Otis.
Vieraillessani viimeksi We Jazz –festivaalilla vuonna 2018 oli Suvilahden ”pääpäivä” rakennettu ohjelmaltaan käytännölliseksi, runsaaksi, mielenkiitoiseksi ja hyvän kaaren rakentavaksi. Niinpä myös vuoden 2021 festivaalin esiintyjistöltään runsaimpaan iltaan eli joulukuun 4. päivään kohdistui odotuksia, varsinkin kun suurin osa ulkomaisista esiintyjistä oli sinne sijoitettu.
Samoin kuin Suvilahti tunnetaan paremmin Flow Festivalin kaltaisista tapahtumista, oli jazz tälläkin kertaa viety niin ikään musiikin palvelukseen valjastettuun teollisuusmiljööseen eli teknobileistään tunnettuun Ääniwalliin. Artistikattauksessa oli keskitytty voimakkaasti We Jazz –levy-yhtiölle äänittäneisiin kansainvälisiin artisteihin ja yhtyeisiin.
Sitä ennen kuitenkin piipahdus Aleksanterinkadulle. Entisissä Aleksi 13 –kenkäkaupan emomyymälän tiloissa sai saksofonisti Linda Fredrikssonin loistavan Juniper-sooloalbumin musiikki ensimmäiset elävät Helsingin-henkäyksensä. Juniperin ainutlaatuinen tunnelma on osin peräisin levyn tekotavasta, jossa studiosessiot paiskaavat kättä demonauhoitusten, kenttä-äänitysten ja jälkituotannollisten lisäysten kanssa. Tämä tietty erityisyys vääjäämättäkin osittain karkaa lavalle siirryttäessä; tunnelma on akustisempi ja askel kohti ”tavanomaisempaa jazzkeikkaa”.
Fredriksson on kertonut juuri tästä syystä haluavansa Juniperin kappaleiden alkavan elää omaa elämäänsä lavalla, ja kosketinsoittaja Tuomo Prättälän, basisti Mikael Saastamoisen ja rumpali Olavi Louhivuoren muodostama nelikko osasi vetää ässiä hihastaan. Changes, no time –henkinen komppaus oli läsnä useissa kappaleissa – esimerkiksi Pinetree songin alussa, josta myöhemmin kehkeytyvä basson ja saksofonin vuoropuhelu sai jopa flamencomaista tunnelmaa. Nana – Tepalle sai Prättälän syntetisaattoriarpeggioista kohottavaa tuulta purjeisiinsa, vain kääntyäkseen pian yllättävän synkille ja ahdistaville vesille, kuin atmosfääristä black metalia jazz-instrumentein.
Neon Light [and the sky was trans] yllättäen onnistui löytämään levyversion pysäyttävän herkkyyden, kun taas Fredrikssonin baritonitöräytykset Juniperissa sisälsivät Mopo-triosta tuttua dynaamista nyrkkiä. Myös Prättälä, Saastamoinen ja Louhivuori saivat kukin keikan aikana erittäin hyvin käytetyt soolovuoronsa, jotka etenkin toiston ja variaation oivaltava käyttö pitivät mielenkiintoisena. Encorena kuultu, levyltä pois jäänyt Ootetaan vielä vähän oli kuin free-vaikutteinen instrumentaaliversio samankaltaisesta säteilevästä höpsöydestä, joka vaikkapa Yonan Laulussa on läsnä.
Mikäli Ääniwallissa halusi nauttia kaikista keikoista, olisi siirtymän tarvinnut olla hyvinkin rivakka; saapuessani paikalle soitti jo sveitsiläislaulaja Lucia Cadotschin Speak Low –trio illan toisena esiintyjänä. Cadotsch, kontrabasisti Petter Eldh ja saksofonisti Otis Sandsjö olivat vääntäneet jazzlaulu-standardeista hyvinkin harmonisesti ja kontrapunktaalisesti kokeilevat versiot. Paljon kertoo se, että kansanlaulun Black is the Colour of my True Love’s Hair tulkinta oli ennen kaikkea Luciano Berion sovituksesta inspiroitunut. Free-vaikuttein leijuvassa, tyhjää tilaa ja aikaa jättävässä tunnelmassa oli jotain lavarunomaista, mitä Cadotschin vähäeleinen laulutyyli korosti. Suorassa, alleviivaamattomassa saundissa oli hieman jotain samankaltaisuutta Astrud Gilberton tai Lana del Reyn tulkintatapaan.
Ottaen huomioon We Jazzin taiteellisen johtajan Matti Niveksen kiinnostuksen nimenomaan löytää jokaiselle esiintyjälle myös musiikin kanssa resonoiva sopiva keikkapaikka, oli Ääniwallin musta laatikko –tyyppinen tila ja kahden eri lavan festariasetelma hieman epäsuhtainen valinta Speak Low’lle, jonka olisi ennemmin nähnyt sielunsa silmin kahvilassa, taidegalleriassa, G Livelabissa tai vaikka Kansallisteatterin Lavaklubilla.
Vielä pahemmin tilaongelmasta kärsi brittipianisti Dan Nicholls, jonka sooloesiintymisessä peukaloidut pystypianon äänet kohtasivat sekä videotaiteen että lukuisat midikoskettimistolla ohjaillut samplet aina puheenpätkistä nauhamuokkauksiin. Nicholls totesi itsekin spiikissään pyytäneensä rauhallista esiintymistilaa, mutta katsomon erotti baarista istumapaikkoineen vain salin puoleen väliin yltävä seinä, ja hälinä vuoti sekä Nichollsin että yleisön puoleen. Jazz-jatkumon sijaan musiikki tuntui vievän ajatukset ennemminkin John Cagen preparoidun pianon teoksiin, New Yorkin downtown-skeneen, ambientiin ja Warp Recordsin kokeelliseen elektroniseen musiikkiin.
Ohjelmasuunnittelun punainen lanka oli tähän mennessä hieman hämärä, minkä ohella aikataulu alkoi hiljalleen myöhästyä Ääniwallin lavoilla. Asiaa pahensi entisestään Jason Nazaryn laitevika, mikä sai hänet vaihtamaan pikavauhtia ohjelmapaikkaansa Sandsjön, Nichollsin, Eldhin ja rumpali Tilo Weberin muodostaman Y-OTIS:in kanssa.Onneksi loppuillasta alkoivat tila ja musiikki puhaltaa yhteen hiileen. Olavi Louhivuori yhdisti voimansa norjalaisten kitaristi Kim Myhrin ja trumpetisti Eivind Lønningin kanssa yllättävän hienosti tilaa täyttäneeseen, elektroniikalla ja ambient-vaikutteilla höystettyyn soittoon. Estetiikaltaan sen kaltaista kuulee useammin Tampere Jazz Happeningissa, mutta musiikki toimi todella hyvin myös Ääniwallin lavalla. (Keskustellessani myöhemmin Louhivuoren kanssa hän kertoi tilan ruokkineen soittoa odottamattomiinkin suuntiin.)
We Jazz oli buukannut psykedeelistä rockia soittavan Death Hawksin esittämään omintakeisen afrojazz-pioneeri Sun Ra’n (1914–1993) musiikkia, ja ainakin ensimmäisissä kappaleissa korostuikin nimenomaan progressiivisen ja psykedeelisen rockin kultakauden tunnelma. Yhteyden alkuperäiseen musiikkiin kuuli kyllä – ja tietyt esteettiset yhtäläisyydet genrejen välillä tunnisti – mutta niin kuuli myös sen kulttuurisen eron, joka oli alkanut muodostua jo hieman yli 50 vuotta sitten, rock-musiikin muututtua vaivihkaa valkoisen väestön leikkikentäksi.
Death Hawksin setin alku olisi lempeydessään ollut paikallaan kesäfestarien nurmikolla, alkuillan auringon helliessä lännestä, mutta Ääniwallissa klo 23:30 mieli ajoi muunlaisiin tunnelmiin – ja Y-OTIS oli siihen loistava valinta. Rytmisesti moduloiva ja venkoileva matikkajazz on usein melko älyllistettyä, nörtihköä puuhaa, mutta tämä porukka toi siihen huikean bilemeiningin ja jamitunnelman paahtoisalla groovellaan. Y-OTIS piti lavalla hauskaa, rauhoittui välillä pehmeämmän ja kauniimman äärelle, kunnes nostatti taas tunnelman kattoon. Riemastuttavia yllätyksiä, tiukkaa ja taitavaa yhteissoittoa, ja kropan liikkeelle laittavaa energiaa; kuin raaemmaksi tislattu versio Snarky Puppysta, music for brain and booty.
Santeri Kaipiainen
Ääniwallin esiintymisistä arvioimatta jäivät Joona Toivanen Trio sekä Jason Nazary.
