Vielä 40 vuotta sitten, juuri ennen kuin Iranin vallankumous alkoi, Mozartin Ryöstö Seraljista (1782) oli vain hupaisa rokokoosatu. Silloin Iranissa oli shaahi ja minihameet, ja Turkissa naiset olivat yhdenvertaisia miesten kanssa sotilasjuntan edessä. Selim-Pasha, puherooli, saattoi olla lupsakka silavoitunut herrasmieselostelija, kuin hyvä kalifi Harun el Pullah Ahmed Ahneesta. Lähi-idässäkin ihmisiä kaappasivat jumalattomat kommunistit. Merirosvot olivat menneisyyttä.
Historian kiertokulku on tehnyt tarinasta nykypäivää, ja Ryöstö Seraljista on ooppera tämän päivän sivilisaatioiden konfliktista.
Katariina Lahden psykologisesti punnitussa ohjauksessa pasha Selim (Sebastian Wirnitzer)muistuttaa Saddam Husseinin edesmenneitä poikia ja toimintaleffojen tulisia terroristipäälliköitä. Hän on kova, jopa raivoava. Vasta lopussa hän kokoaa itsensä aristokraattiseen jalouteen. Tämän ajan Ryöstö kertoo maailmasta sellaisena kuin se on ja neuvoo lopussa, miten siitä tulisi parempi.
Mozart sekoitti puskakomedian ja vakavan, syvällisen moraalidraaman. Kuten elämä itse. Komedian päähenkilö on pashan epäluuloinen, yksioikoinen ja kontrollihimoinen turvallisuuspäällikkö Osmin. Hän on James Bondin Rautahampaan esi-isä, arkkityyppinen hahmo, joita ala on edelleen täynnä. Mozart oli nähnyt sellaisia hoveissa ja Wienin ulosottovirastossa. Satiiri ei muuta heitä miksikään, mutta on terapeuttista meidän muiden kannalta.
Vakavassa draamassa käsitellään islamilaisen yhteiskunnan ja valistusajan kristikunnan eroa erityisesti naisen aseman kannalta. Myös musiikki on aivan erilaista kuin koomisissa jaksoissa. Turkkilaiset merisissit ovat kaapanneet espanjalaisen daamin ja tämän englantilaisen palvelijattaren sulhasineen. He ovat nyt orjia, mutta Blonde saarnaa kaappaajilleen naisten yhdenvertaisista oikeuksista länsimaissa.
Lisäksi Constanze potee pikkuisen Tukholma-syndroomaa. Ohjaaja antaa hänen ajautua kohti Selimiä ja melkein torjua vapauttajansa Belmonten. Tämän isä on länsimainen amiraali, joka on ajanut Selimin ulos Algerian Oranista, osana merirosvoterrorismin vastaista sotaa. Selim näkee asian vääryytenä.
Uskontoja oopperassa sivutaan vain ohimennen, sillä valistusaikana uskottiin niiden tulkintojen yhdentyvän, kuten maailmantalouden nykyään. Niiden merkitys sivilisaatioiden taustana kuitenkin noteerataan. Selim pelkää länsimaisten arvojen yllyttävän naisia kapinaan, joka hajottaisi yhteiskunnan. Mutta hän ei mestauta vankejaan oranssissa haalarissa. Hän on yleisinhimillinen.
Turkin sulttaani-kalifin suurlähettiläs katsoi oopperaa ja joi viiniä aitiossa. Oopperan eetos on universaali ihmisyys ja universaalit ihmistavat. Selim nostetaan esikuvaksi. Hän havaitsee, että kosto on mieletöntä ja rumaa, eikä rakkautta voi käskeä ja ihmisiä omistaa.
Ooppera on viihdettä. Ryöstön tilaajalle, valistuskeisari Joosef II:lle, se oli myös kasvatusväline. Hän pitäisi nykyelokuvia pohjattoman kyynisinä. Valistusaikana uskottiin inhimillisyyden kasvavan. Nykyään toivotaan sen joskus palaavan. Siksi Ryöstö Seraljista on tärkeä ooppera juuri nyt.
Mozartilla oli tapana kirjoittaa turhia sooloja ja puhuttuja dialogeja, jotka pitäisi leikata pois. Niistä aiheutuu dramaturgista ja narratiivista tyhjäkäyntiä. Tästä esimerkkinä on Belmonten pitkä aaria rakkaudesta. Se oli kuvitettu linnan seinälle heijastetulla screensaverilla, joka esitti labyrinttia. Tunteiden?
Kapellimestari Christoph Altstaedt teki asiallista työtä. Katariina Lahden ohjaus ynnä näyttämöllinen ylöspano nostivat esille tarinan ajankohtaisuuden ilman visuaalista ”modernisointia”.
Näkemäni toinen solistimiehitys oli erinomainen. Petri Lindroos teki roolidebyyttinsä Osminina ja varasti shown komediajaksoissa. Kaikkien solistien ääni ja artikulaatio kuuluivat. Belmonte oli Jussi Myllys, Pedrillo Jonathan Winell, Konstanze Haulkar Sabirova ja Blondchen Claire de Sévigné.
Selimin esittäjässä Sebastian Wirnitzerissä oli metodinäyttelijän emotionaalista räjähdysvoimaa, joka toi mieleen Marlon Brandon parhaimmillaan. Ooppera on teatteria ja tämä teatteri oli väkevää.
Jukka Keitele
