Georg Friedrich Händelin (1685-1759) nuoruudenoratorio Il trionfo del Tempo e del Disinganno, suomennettuna Ajan ja järjen äänen voitto, ei ole jäänyt samanlaiseksi barokin kauden nimiteokseksi kuin säveltäjän myöhemmät italialaiset oopperat tai englanninkieliset oratoriot. Suomalaisen barokkiorkesteri tarttui kuitenkin teokseen yhteistyönä Nürnbergin urkuviikkojen kanssa, ja Nürnbergissä viime kesäkuussa kuultu produktio saapui eilen myös Helsingin Johanneksenkirkkoon. Iso rooli toteutuksessa oli Ilka Seifertin ja Folkert Uhden konseptisuunnittelulla ja ohjauksella – ei vähiten siksi, että Uhdella on ollut läheinen suhde teokseen jo pitkään [ja ilmeisesti on ollut koko tuotannon primus motor –toim. huom].
Vaikka periodikäytännöt rajoittuivatkin esityksessä soittimiin ja musiikilliseen tulkintaan, oli 2010-luvun mahdollisuuksia loppujen lopuksi käytetty itse esityksessä yllättävän vähän – eikä nyt puhe ole Ville Saukkos–maisesta modernisoinnista dramaturgian puolella, vaan nimenomaan teknologian avaamista mahdollisuuksista ja totuttujen toteutustapojen ulkopuolisesta yllätyksellisyydestä. Suurin ja näkyvin ulkomusiikillinen elementti oli iso videoruutu viistosti orkesterin taustalla, jota käytettiin sekä esikuvatun videomateriaalin näyttämiseen että laulajien ja soittajien suoraan lähikuvaukseen popkonserttien tai urheiluotteluiden jättiruutujen tavoin. Johanneksenkirkon tapaisessa laajassa konserttitilassa jälkimmäinen toimi jopa niin hyvin, että on hyvä kysymys, miksei moista monikamerakuvaa käytetä normaalina käytäntönä vaikkapa Musiikkitalon sinfoniakonserteissa. Il trionfossa livekuva tarjosi hienoja yksityiskohtia niin vaikkapa Petteri Pitkon solistisiin urkuosuuksiin kuin laulajien väliseen draamalliseen vuorovaikutukseenkin.
Laajempikin nykypäivitys ei olisi edes ollut päälleliimatun oloinen, sillä oratorion hahmot eivät olleet alkujaankaan ihmisiä tietyssä ajassa ja paikassa. Musiikin Händeliltä tilannut roomalainen kardinaali Benedetto Pamphili oli tottunut librettisti aikana, jolloin kirkko paheksui maallisten oopperoiden esittämistä. Niinpä psykologisessa oratoriossa lavalla lauloi neljä allegorisia käsitettä: Kauneus, Nautinto, Aika ja Järjen ääni. Alussa Kauneus on Nautinnon huolettomuuden lumoissa, kunnes Aika ja Järjen ääni haluavat paljastaa Kauneuden katoavaisuuden. Hiljalleen Kauneus kiinnostuu totuuden löytämisestä ja Nautintoa kestävämpien asioiden löytämisestä sekä näkee aikaisemman elämänsä erheet ja hyväksyy elämän kiertoon kuuluvan katoavaisuuden. Ajattomat videokuvat meren aalloista, tähkäpäistä, kuolevista kukista ja hiljalleen palavasta kynttilästä toimivat tunnelmanvahvistajina.
Sopraano Maria Erlacher onnistui mainiosti Kauneuden pääroolissaan. Muiden hahmojen suostuttelun ja vakuuttelun ristitulessa tunteet vaihtelivat naiivin turhamaisesta yli-itsevarmaan kompensaatioon ja melankoliseen hyväksyntään. Marie Luise Werneburg toisessa sopraanoroolissa Nautintona ei hyvästä äänestään huolimatta onnistunut löytämään vakuuttavaa suostuttelua Kauneutta puhutellessaan, vaikka aarioissa olikin paikoin maukasta kujeilua ja koristelut olivat taidokkaita. Parhaimmillaan sopraanot olivatkin keskenään tarkasti lauletuissa duetoissa, joissa heidän hahmojensa yhteinen leikkisyys teki heistä kuin peruskouluikäisiä tyttöbestiksiä.
Ja niinpä altto Marian Dijkhuizenin esittämä Järjen ääni oli se ärsyttävä aikuinen, joka kieltää kaiken kivan. Vanha sanonta siitä, että helvetissä on paremmat bileet, piti ainakin Il trionfon kohdalla paikkansa, sillä Järjen äänen osuudet oli kirjoitettu aika yksiulotteisiksi ja tylsiksi – asia, jolle Dijkhuizen ei hirveästi voinut tehdä. Vasta lopussa hahmo sai hetkeksi kipakkuutta, aivan kuin rauhallinen mutta tarvittaessa voimansa paljastava velho. Nino Aurelio Gmünderin Aika jäi harmittavasti kaikkein pienimpään rooliin, sillä hänen lyyristä tenoriaan olisi mielellään kuullut enemmänkin. Kaikkien laulajien kohdalla selkeimmäksi moitteeksi oikeastaan nousee ajoittainen nuottien käyttö – kokeneina laulajina he olisivat halutessaan varmasti voineet ottaa tämänkaltaiseen draamalliseen ohjaukseen kaiken haltuun ulkoa.
Suomalainen barokkiorkesteri kärsi aluksi vireongelmista, mutta vanhan moottorin tavoin lämpeni pian kiitettävään laatuun. Händelin musiikki oli 22-vuotiaan säveltäjän nuoruudentyöksi monipuolista ja rikasta satsia, jota orkesteri ei epäröinyt soittaa tarvittaessa dramaattisen hyökkäävästi ja Ajan hauta-aariassa jopa raikkaan groteskilla jousien narinalla. Soolo-osuuksista erityiskiitoksen saa oboisti Piia Maunula. Johanneksenkirkon keskilaivan puoleenväliin soitto soi yllättävän hiljaa, mutta akustiikkaan onneksi tottui esityksen edetessä, ja kirkko (onneksi!) kantoi myös ajoittaiset selkä yleisöön päin lauletut osuudet.
Oratorion juoni koskettaa aiheita, joita kaikki ihmiset joutuvat vanhetessaan läpi: kauneuden katoavaisuus, ajan väistämättömyys ja nautinnon väliaikaisuus. Toki 1700-luvun Italiassa moisten asioiden pohdiskelu oli ennen kaikkea vauraan yläluokan etuoikeus, rahvaan keskittyessä selviytymään hengissä ja elämään kädestä suuhun. Sen sijaan 2010-luvun materiaalisesti hyvinvoivan Suomen Instagram-aikana, jolloin näkyvän menestyksen, kauneuden ja elämässä onnistumisen tunnusmerkkejä tykitetään aisteihimme kenties jopa enemmän kuin koskaan tähän mennessä, on tematiikka kenties vieläkin tärkeämpi muistutus.
Santeri Kaipiainen
