Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 21.5.2021. Paolo Bortolameolli, kapellimestari, Sumi Hwang, sopraano. Chin, Beethoven.
Helsingin kaupunginorkesterin kauden toiseksi viimeinen konsertti oli jämäkkä kahden teoksen paketti. Kapellimestarina toimi Los Angelesin filharmonikkojen ”kapellimestarihautomoon” päässyt nuori chilenitalialainen Paolo Bortolameolli, jonka tahtivuorolla kuulija mylläytettiin ensin Unsuk Chinin läpimurtoteoksella Akrostichon-Wortspiele (suom. Akrostiset sanapelit, 1991).
Chin on viehättynyt kielellä ja metafysiikalla leikittelevään kaunotekstiin, ja sopraanosolistille ja kamariorkesterille sävelletty Akrostichon-Wortspiele sisältää valikoituja paloja Lewis Carrollin Liisan seikkailuista peilimaailmassa ja Michael Enden Tarinasta vailla loppua. Tosin kuhunkin seitsemästä osasta valitut tekstinpätkät Chin on pilkkonut hakkelukseksi ja koonnut uusiksi yhdistelmiksi. Harmi, ettei HKO ollut laittanut sivuilleen linkkiä näennäisen hölynpölyiseen tekstiin – jota ei Internetin syövereistäkään tuntunut löytyvän.
Sopraanosolistina vieraillut, muutenkin hyvä-ääninen Sumi Hwang osoittautui loistavaksi tulkitsijaksi Chinin musiikille, joka vaati näennäiskaoottisen ”epäpulssinsa” oheen myös teatraalista heittäytymistä – muun muassa kykyjä vislata ja laulaa ”rumasti”. Tällainen musiikki vaatii koskettaakseen kokonaisvaltaista kommunikaatiota, jonka Hwang lunasti ilmeikkyydellään. Samanlaisella tulkinnalla kuuntelisin häneltä mitä vain.
Akrostichon-Wortspielen odottamattomuuden vastapainona toimi Ludwig van Beethovenin sinfonia nro 2. Kuten ensimmäinen, neljäs, seitsemäs ja kahdeksas, sekin jää kuuluisampien, radikaalimmin sinfoniaa teostyyppinä mullistaneiden sisarustensa varjoon, mutta yllätti aurinkoisella D-duurin dominanssillaan ja tietyllä kepeällä kujeilevuudella. Ensimmäisen osan allegro con brio -tempo oli turhankin vikkelä, ja jousisto vaikutti olevan paikoin kykyjensä ylärajoilla. Bortolameollin johtaminen vältti turhaa dramaattisuutta ja egoilua: hänen yhteydessään orkesteriin vaikutti olevan voimakasta läsnäoloa ja tiimipelaamista, joka kannustaa jokaista parhaimpaansa. Ei ihme, että orkesteri antoi viimeisen iskun kaiun hiipuessa, saliyleisön puuttuessa, kapellimestarilleen runsaat taputus-koputukset.
Santeri Kaipiainen
