Lyhytelokuville on festivaalinäytökset ja lyhyille kaunokirjallisuuden muodoille kokoelmat tai vihkojulkaisut, mutta oopperan saralla on nykyään normina, että teoksen on tultava toimeen konsertin mittaisena kokonaisuutena tai osana kahden teoksen kokoillan esitystä. Alle tunnin pituisten oopperoiden asema on hankala. Syyskuussa Helsingissä nähtiin kuitenkin kaksi vapaan kentän oopperatuotantoa, joissa esiteltiin minikokoisia oopperoita: perjantaista sunnuntaihin esitettiin Kansallisoopperan Alminsalissa Taite ry:n ja Avanti!n Väinö Raitio -oopperakokonaisuutta otsikolla Neijonnälkä, pari viikkoa sitten taas nähtiin Kansallisteatterin Omapohjassa kaksi Paul Hindemithin pienoisoopperaa. Tuotannot toivat hyvin esiin lyhyen muodon voiman: tiiviissä paketissa ilmaisu tihenee, tunteet kasvavat, oivallukset korostuvat.
Väinö Raitio sävelsi useita oopperoita, joista Taite ry ja kapellimestari Tuomas Hannikainen olivat nyt kaivaneet esiin puolituntiset teokset Lyydian kuningas ja Väinämöisen kosinta. Lyydian kuninkaasta (1937) on olemassa Nils-Erik Fougstedtin johtama levytyskin, kun taas 30-luvulla sävelletty, pianopartituurivaiheeseen jäänyt Väinämöisen kosinta kuultiin nyt ensimmäistä kertaa varsinaisena oopperaesityksenä. Hannikainen oli toimivasti sovittanut teokset Avanti!-kamariorkesterille. Ohjaaja Johanna Freundlichin kanssa hän oli kehitellyt hienon kokonaiskaarroksen, jossa oopperoihin saumattomasti kiinnittyi kaksi näytelmämusiikkia, raamatullinen Asaria (1937) sekä suomalaista tehdasromantiikkaa edustava Kruununhaan siirappitehdas (1920). Molemmat oopperat saivat näytelmämusiikeista prologit, joiden aikana tekstitysnäytölle heijastettiin sitaatteja Eino Leinon librettojen pohjalla toimineista teoksista, Herodotoksen Historiateoksesta sekä Kalevalasta.
Asarian huumaava orientalismi, Siirappitehtaan futuristinen jyske, Lyydian kuninkaan antiikin draaman hengessä virtaileva ekspressionismi sekä ”karkelokuvaelmaksi” sävelletyn Väinämöisen kosinnan pulppuileva suomalaiskansallinen tyyli esittelivät Raitiota näyttämösäveltäjänä tervetulleen monipuolisella tavalla. Voi vain toivoa, että Raitio siirtyisi suomalaisen musiikkiperinnön yksityiskohdasta osaksi orkestereiden perusohjelmaa, niin jännittävästi orkestroitua ja ilmaisultaan kiinnostavaa hänen musiikkinsa on. ”]
Lyydian kuninkaan pohjalla on Herodotoksen kirjaama tarina kuninkaasta, joka haluaa saada sotapäällikkönsä kateelliseksi, ja puijaa vaimonsa riisuutumaan piiloutuneen vieraan edessä. Vaimo aistii, että jokin on vialla ja laittaa kauhistuneen sotapäällikön murhaamaan kuninkaan. Tummana kääntelehtivästä tekstuurista vokaalilinjat kohoilivat intohimoisina, ja Markus Nieminen kuninkaana, Ilkka Hämäläinen sotapäällikkönä sekä Annami Hylkilä kuningattarena vastasivat musiikin kutsuun voimallisilla suorituksilla. Alunperin suurelle orkesterille sävelletyn partituurin aura oli tallella Avanti!n esityksessä. Ylipäätään orkesteri tulkitsi Raition musiikkia ensiluokkaisesti.
Väinämöisen kosinta on huomattavasti keveämpää musiikkiteatteria, joskin sen päätös on pohdiskeleva. Aino on ymmällään elämänsä edessä, mutta Väinämöistä hän ei ainakaan halua. Tietäjä taas sai Ainon palkkioksi säästäessään tämän veljen Joukahaisen hengen, ja janoaa elämäänsä nuoruutta ja kauneutta. Väinämöinen yrittää taivuttaa Ainoa puolelleen ensin lempeydellä, mutta kun hän äityy väkivaltaiseksi, peli on menetetty. Aino pakenee, mutta ei hukuttaudu, vaan jatkaa elämänsä suunnan etsimistä. Väinö jää ihmettelemään harhakuvitelmiaan. Annami Hylkilä tulkitsi Ainoa raikkaasti, ja Juha Hostikka oli sopivan karheaääninen Väinämöinen. Anu Hostikan, Tanja Kauppinen-Savijoen ja Riikka Rantasen puunhengettärien ensemble toi pirteällä laulullaan huumoria ja rytmiä teokseen.
Johanna Freundlich oli ohjauksessaan yhdistänyt tyylitellyn kalevalaisuuden nykyaikaisen realistiseen, venesatamista tuttuun verkkoaitaan, joka kommentoi Ainon asemaa vedenrajaan ahdistettuna. Lopussa Aino pääsee pujahtamaan verkkoaidan portista pois. Vesa Pohjolaisen sateenkaarenkirjavat valot sopivat kepeään tunnelmaan. Lyydian kuninkaassa lavalla vallitsi sen sijaan nuotion valaisema yö. Ohjauksen ongelmana oli, että Mark Väisäsen suunnittelema, Väinämöisen kosintaan kuuluva laiturirakennelma sekä ruuhi olivat lavalla jo Lyydian kuninkaan aikana, vaikka niiden yhteys tämän oopperan maailmaan tuntui olemattomalta. Musiikillisesti väkevä Lyydian kuningas olisi toiminut äärimmäisen viitteellisenäkin, mutta nyt tarkat yksityiskohdat, kuten kuninkaan ja sotapäällikön luotiliivit ja aseet, jäivät irrallisiksi. Ooppera ei tuntunut sijaitsevan missään, eikä hahmoilla ollut identiteettiä. Hankalalta tuntui myös Freundlichin ratkaisu tulkita oopperoiden yhdistävää tekijää, pakkomielteistä intohimoa, etäännytyksen kautta: kuningattaren ja sotapäällikön välille ei syntynyt jännitettä, ja Väinämöinen suuntasi vetoomuksensa kohti luonnonhengettäriä Ainon sijaan.
***
Hindemith sai nuorena kauhukakaran leiman kolmella räväkällä pienoisoopperalla, jotka syntyivät vuosina 1919–1921. Näistä viimeinen, Omapohjassa nähty Sancta Susanna kantaesitettiin oopperaillassa, jossa trilogia nähtiin kokonaisuudessaan. Oopperakolmikosta yksi on tunnin mittainen (Das Nusch-Nuschi, ”kappale burmalaisille marioneteille”), Mörder, Hoffnung der Frauen taas Sancta Susannan tavoin kestoltaan parikymmentä minuuttia. Omapohjassa esitettiin myös kestoltaan vain runsas kymmenminuuttinen Hin und Zurück, oopperakonventioilla leikittelevä makaaberi sketsi joka syntyi vuoden 1927 Deutsche Kammermusik -festivaalille Baden-Badeniin. Neljän minioopperan illassa säveltäjäniminä olivat Hindemithin lisäksi Darius Milhaud, Kurt Weill ja Ernst Toch.
Nyt teokset kuultiin suomeksi. Tuotannon primus motoreina toimivat sopraano Laura Pyrrö ja ohjaaja Ville Saukkonen, joka oli sitonut kaksi suorastaan vastakkaista teosta yhteen punamustan värimaailman ja leimallisen elekielen kautta: Hin und Zurück, jossa skemaattinen mustasukkaisuusdraama käydään läpi pikakelauksella ja sitten käännetään jumalaisen intervention myötä kulkemaan takaperin lähtöpisteeseensä, oli tahdottomien nukkien marionettiteatteria, hurja ja synkkä Sancta Susanna puolestaan pelkistettyä, esiintyjien vahvan fyysisen läsnäolon kannattelemaa draamaa. Hin und Zurück, päärooleissa Laura Pyrrö ja Petri Bäckström, sai lisäkierrettä, kun koko palindromimainen kehä toistui vielä uudelleen: sen sijaan, että hullunkurinen enkeli (Jouni Bäckström) olisi ajankääntämisellään onnistunut tekemään itsemurhan, murhan ja avioriidan tekemättömiksi, kohtalo jatkoi väistämättä kulkuaan ja nuket pyörimistään sen rattaissa.
Omapohjan pienenpieni esitystila oli laulajille armoton, ja musiikista vastannut ensemble (Tiina Korhonen, piano, Katja Sirkiä, huilu, Sancta Susannassa lisäksi Sini Virtanen ja Olivia Holladay, viulu sekä Matti Oikarinen, urut) soi vaatimattomasti. Onneksi Sancta Susannassa esittäjät pystyivät ylittämään akustiikan rajoitteet: nunnaluostariin sijoittuva, mustanpuhuvan eroottinen pienoisooppera on nimittäin suurenmoista, väkevän ilmaisuvoimaista modernismia. Alunperin teos on sävelletty suurelle sinfoniaorkesterille ja sopisi mainiosti konserttiesityksenä orkestereidenkin ohjelmistoon.
Teos on yhtä viettitajunnan möyrynää. Himojensa kanssa kamppailevat nunnat kuulevat omituisia ääniä, joiden olemassaolosta kuulija ei ole varma, ja repliikit kätkevät enemmän kuin paljastavat.
Aiheena nunnien tai munkkien seksuaaliset patoutumat on kulunutta tavaraa, mutta Hindemithin teos on arvoituksellisessa jännitteisyydessään ajaton täyslaidallinen. Esitys ei tulkinnut oopperaa auki tai revitellyt aiheella: ytimessä oli Laura Pyrrön ja Mari Hautaniemen esittämien nunnien vaikuttava antautuminen rooleilleen. Nunnien hämmennys ja kehollinen kriisi kontrastoituvat teoksessa luostarin puutarhaan eksyneisiin nuoriin rakastavaisiin, jotka esitetään puherooleina. Saukkonen oli perustellusti ratkaissut roolit tanssijoilla (Oskari Kymäläinen ja Tuulia Eloranta), mikä korosti kahden maailman törmäystä.
Auli Särkiö-Pitkänen
LUE MYÖS:
Onko Raition aika tullut?
Arvio: Prinsessa Cecilia tarjosi puuttuvan palan suomalaista oopperahistoriaa
