Näyttää siltä, että monenlainen fundamentalismi on kokenut tässä maailmassa arvovaltatappion. 1950-luvulla juuri sävellysopintonsa suorittanut Bengt Johansson (1914–1989) aloitti Yleisradiossa äänitarkkailijana ja oli monin tavoin altis kuulemaan ajan säveltaiteen uutuusvirtauksia. Hänen säveltämänsä Suomen ensimmäinen elektroninen teos Kolme elektronista etydiä (1960) jäi Johanssonin uran kannalta pienemmäksi seikaksi kuin se asema, johon tuo saavutus on asetettu genren historiakerronnassa. On erehdys luulla pioneerihahmoa sarjallisuusänkyräksi ja äänisynteesivelhoksi, vaikka hän tiesi ja kirjoitti asioista.
Ilmaisullinen fundamentalismi oli läntisessä Keski-Euroopassa ehtinyt kuolla jo ennen ”Benkun” nyttemmin hellyttävän kuuloisia etydeitä. Johanssonin kuorosäveltäminen – todellinen leipälaji – kävi läpi mielenkiintoisia vaiheita 1950-luvulta 1970-luvun loppuun. Kamarikuoro Ahjo Ensemblen kolmiosaisen Johansson-konserttisarjan toinen kattaus oli rohkea otos kuoroilmaisun kotimaiselta uudistajalta, joka käytti niin Raamatun kuin aikalaisrunoilijoiden tekstejä.
Uskottavinta sanomista edusti ”Maailman alussa” -konsertin pääteos Triptych (1964–65). Kuoronjohtaja Paavo Hyökki antoi säveltäjä Anton Vallelle tehtäväksi yhdistää konemusiikkitaustoja etenkin kertojabaritonin osuuksiin. Teos kehystyi Raamatun luomiskertomuksen teemaan, johon Valle teki mietoa kohinaa ja alataajuusjylyä; Salomon temppelin pystyttäminen oli vuorostaan maltillista industriaalipauketta.
Lopussa kuoron säveltaso saikin laskea ilman, että mitään olisi menetetty yhteistyössä Vallen tekemisten kanssa: ensimmäinen säveltasollinen retroklangi helähti vasta kuoron loppusoinnun jälkeen. Ei tullut väkinäistä yliviittaamista ensimmäisen aallon sähkömusiikkiin eikä toisaalta sortumista new age -banalismiin, joka olisi pilannut kovin kannatettavan idean antaa hitusen verran uutta elämää tälle turhaan piilossa pysyneelle teokselle. Ryppyotsaisuutta ei oli kukaan halunnutkaan. Konsertin käsiohjelmassa emerituspiispa Wille Riekkinen toteaa, että tietyillä tekstuaalisilla valinnoillaan Johansson tahtoi osoittaa humaanin etiikan voittoa liiasta uskonnollisuudesta. Ajatusta voi aivan hyvin laajentaa: lopullista jumalaa ei löytynyt puritaanilla 1950-luvulla koneiden voimasta, vaikka rakennelmat olivat briljeeraavan kauniita.
Sekakuorolle sävelletyn sakraalituotannon helmessä nivoutuvat erilaiset laulukeinot puhtaasta Raamatun luennasta tavanomaiseen laulamiseen. Satsillisesti liikutaan ajoittaisesti polyfoniasta aina persoonatyyliin, jossa nais- ja miesäänille kahtiajaetut, päällekkäiset duuri- ja mollisoinnut luovat ei-sukulaissuhteillaan kiinnostavaa terää. Vaikka Triptych oli muuten ryhdikäs, solisteilla oli nyt liian kiperä tehtävä. Johanssonin oivallus päästää baritoni pitkän odotuksen jälkeen kunnolla laulamaan ei saanut puhtia. Vastaavalla tavalla kävi toisen osan lopun namupaikassa sopraanosolistille.
Sointublokit ovat ilman muuta Johanssonin keskeisin keinovara. Pienempien kappaleiden kohdalla (Loven Herren, Canticun Zachariæ) seilattiin välillä runsaammin polyfoniatyylissä. Toinen isompi teos Stabat Mater (1951) oli kiitollisen toteutettavaa materiaalia Ahjo Ensemblelle, joka laulaa tonaalista koraalisatsia hienolla suoritusvarmuudella. Hyökin käsissä mahdollisuuksia on vielä moneen urotyöhön. Luonnollisesti on olemassa joitakin keskeisiä eroja ammattikuoron tekemiseen verrattuna. Tämän vasta kaksi vuotta toimineen ryhmän jäsenet voivat vielä parantaa esimerkiksi määrätietoisen pianodynamiikan muodostamista ja koko kehon tukea, jottei esimerkiksi tämänkertaista vuotavuutta alttojen soinnissa ilmenisi niin selvästi. Suomen kielessä piipahtaessaan (Preludium) koko porukka osoitti perustyön laadukkuuttaan, jossa teksti, vokaalitarkkuus ja korva yhdistyvät jo varsin jalostuneesti.
- Ahjo Ensemble
- joht. Paavo Hyökki
- Anton Valle, elektroniikka
- 21.4.2015
- Vanhakirkko, Helsinki
Tatu Tamminen
