Susanna Mälkki on sanonut haluavansa luoda ensimmäisestä kaudestaan Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina kuin ”koko vuoden mittaisen festivaalin”, ja se tuntuu: Mälkki on vienyt HKO:n ohjelmasuunnittelun aivan uudelle tasolle temaattisesti yhtenäisellä ja virkistävällä kausiohjelmallaan. Mälkin kauden eilen avannut konsertti oli kuin tarjotin täynnä pieniä maistiaisia tuleviin teemoihin: oli ranskalaista, eksotiikkaa, uutta musiikkia ja luovaa yhdistelyä. Erilaisia makuja sekoitteleva konsertti oli rohkea ratkaisu, ja Mälkki hallitsi mosaiikkimaisen kokonaisuuden vaikuttavan intensiivisesti.
Ranskalainen ja ranskalaisvaikutteinen musiikki, niin impressionismin klassikot kuin harvinaisuudet ja uusi musiikkikin, ovat Mälkin kauden punainen lanka. On ällistyttävää, kuinka helposti Mälkki saa HKO:n viritettyä upealle ranskalaiselle taajuudelle – esimakua kuultiin jo huhtikuussa, kun Mälkki ja HKO esittivät Dutilleux’tä. Nyt Ravelin Shéhérazade-laulusarjan itämaiset silkkipinnat ja tuoksupurkaukset leijailivat ylellisen keveinä ja hallittuina. ”] Yleisesti ottaen Mälkki sai orkesterin resonoimaan harvinaisen värikylläisesti ja nostatti valtavia purkauksia soinnin vaivattomuuden ja läpikuultavuuden kautta. Lilli Paasikivi sai viipyillä täyteläisen orkesteripinnan yllä puhuvuuden ehdoilla. Idän ihmeiden naiivin ihmettelyn sijaan nyt korostui syvä fantasia, kuin näyt olisivat oikeita muistoja eivätkä vain satumatkaa. Vaikka Paasikiven mezzo soi samettisen hivelevänä, hän joutui jonkin verran taistelemaan päästäksen kuuluviin, ja linjojen täyteläisyys kärsi.
Konsertin päätösteoksena kuultiin Ravelin La Valse, jonka Simón Bolívar -orkesteri oli esittänyt Musiikkitalossa tasan viikko sitten. Venezuelalaisorkesterin säihkyvää yhteissointia ei nyt kuultu, mutta Mälkin ja HKO:n tulkinta oli persoonallisempi kuin Gustavo Dudamelin: he kertoivat valssin sävelin varjoja aavistelevan tarinan, jossa oli sekä rajuutta että haurautta.
Sinfoniakonsertissa teoksia ei käytännössä koskaan soiteta yhteen ilman väliaplodeja, mutta Mälkki oli valinnut tämän jännittävän ratkaisun konsertin jälkipuolelle. Kaija Saariahon Asteroid 4179: Toutatis (2005), Stravinskyn sovitus Sibeliuksen Canzonettasta sekä Magnus Lindbergin Parada (2001) ketjuuntuivat yhteen, jolloin pienemmistä palasista syntyi yksi kaari. Berliinin filharmonikoiden Saariaholta tilaama Toutatis uhkui tiiviissä tilassa säveltäjälle tyypillisiä avaruus- ja unimusiikin keinoja, joita Mälkki käsitteli mestarillisesti. Hän toi leijaileviin pintoihin sekä suuntaa että tilaa ja muovasi teoksesta dynaamisen asteroidimuotokuvan.
Lindbergin Paradan useassa kerroksessa etenevät virrat väreilivät ranskalaisen mystisesti. Stravinskyn kahdelle klarinetille, harpulle, kontrabassolle ja neljälle käyrätorvelle sovittama Canzonetta – joka Kuolema-näytelmämusiikin osana kulki nimellä Rondino der Liebenden – oli kamariteoksena kiehtova välisoitto, tosin sisällöltään melko mitäänsanomaton.
Illan avasi Saariahon avaruuspölyä ennakoiden Ligetin kenttämusiikkiklassikko Atmosphères. Mälkki osoitti kylmähermoisuutensa himmentäen hiljaiset värinät tuskin kuultaviksi ja kasvattaen kosmisista kohoumista toismaailmallisia. Soitinryhmät olivat kuin taivaankappaleita, jotka lipuivat esiin hämmentävän suurina kadoten sitten taas äärimmäiseen kaukaisuuteen.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 9.9. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Susanna Mälkki
Lilli Paasikivi, mezzosopraano
Ligeti, Ravel, Saariaho, Sibelius/Stravinsky, Lindberg
Istumapaikka: T-katsomo permannon takaosassa
Lue myös: Arvio Susanna Mälkin ja HKO:n konsertista 22.4.2016
