Raymonda Kansallisbaletissa. Koreografia Tamara Rojo, musiikki Alexandr Glazunov.
Tässäpä sitä taas oli – klassikon poliittista korjailua ja uudelleen kirjoittamista, jolla on korkeat moraaliset päämäärät, mutta joka ei perustele itseään aivan loppuun asti taideteoksena.
Pietarin keisarillisen baletin ruhtinaan Marius Petipan viimeinen työ Raymonda (1898) kiteytti hänen jo vanhaan maailmaansa jääneen mutta esteettisellä lumollaan yhä toimineen tyylinsä: rikasta ja eleganttia klassista koreografiaa loisteliaissa lavasteissa. Ristiretkiajan Unkariin sijoittuva tarina kertoi kahden miehen kilpailusta samasta naisesta, ja toinen heistä oli tietenkin hyveellinen eurooppalainen anopinunelma ja toinen paha turkkilainen viettelijä.
Tällaiset etniset stereotypiat ovat nykyään joutuneet tuomiolle, ja orientalismin lisäksi Raymondassa oli toinenkin, klassisille oopperoille ja baleteille yleinen ongelma: nainen jäi roolihahmona miesten riepoteltavaksi. Tosin realismin pyrkiminen ei ollut missään määrin edes Petipan tarkoitus, vaan hän jumaloi ballerinojaan tanssin keinoin, antaen heille mahdollisuuden tuoda esiin koko ilmaisunsa. Raymondan ensi-illassa kohtasivatkin ajan suurimmat tähdet italialaisen Pierina Legnanin loistaessa haastavan nimiroolin tulkkina.
Entä nyt, kun taidetta taiteen vuoksi -asenne ei ole enää muodissa, ja klassikkojen tarinat heijastetaan nykypäivän arvomaailmaan? Pitääkö siis unohtaa Raymonda ja Alexandr Glazunovin siihen säveltämä rikas musiikki vai kirjoittaa teos uusiksi?
Espanjalainen balettitanssija, Englannin Kansallisbaletin johtajana viime vuoteen saakka toiminut Tamara Rojo tarttui tähän säilyttämisen ja uudistamisen ristiriitaiseen haasteeseen ensimmäisessä suuressa koreografityössään. Se nähtiin ensin Lontoossa ja nyt myös Suomen Kansallisbaletissa.
Rojo siirsi tapahtumat Krimin sotaan ja teki Raymondasta sairaanhoitajan, esikuvanaan alan sankaritar Florence Nightingale. Negatiivisesti värittyneestä turkkilaisviettelijästä Abderakhmanista tehtiin Englannin sotaliittolaisia ottomaaneja edustava kiltimpi Abdur Rahman, ja päähenkilö sai lisää omaa aktiviteettia.
Miten tämä yritys puhdistaa tekijöiden ja katsojien omaatuntoa sitten toimii baletin kokonaisuuden tasolla? Valitettavasti ei kovin hyvin, sillä uudistaminen jää puolitiehen. Sairaanhoitajien työn kuvaus vammautuneiden sotilaiden parissa jää näyttämön taka-alalle, ja se tuntuu vain häiritsevän pääasiaa eli tanssia – jota riittääkin aivan ylettömästi. Sodan realismin kuvaus tällaisina pikku viitteinä ei toimi, se ei tule iholle vaan jää pintatasolle.
Rojo on yrittänyt tehdä monenlaista – liiankin. Samalla kun hän muutti tarinaa ja loi omaa tanssia, hän halusi säilyttää ”mahdollisimman paljon” Petipan koreografiaa, kävi tutkijan kanssa läpi alkuperäiset muistiinpanot sekä laittoi Vadim Sirotinin tekemään karakteritanssit uusiksi. Lisäksi kapellimestari Gavin Sutherland editoi Glazunovin partituurin leikkaa ja liimaa -tyylillä, ottaen mukaan osia säveltäjän muista teoksista. Koherentin tyylin ja fokuksen puute koituu teoksen ongelmaksi joka tasolla.
Koreografin paras idea on Raymondan uni, jossa sairaanhoitajat ilmaantuvat harsoineen ja lyhtyineen kuin Petipan Bajadeerin valkoinen kuoro. Tällainen realismista irtautuminen korostaa baletin magiikkaa, ja samalla kohtaus tuo esiin kuolleiden sotilaiden ja sairaanhoitajien henkisen yhteyden. Perinne kohtasi uuden tematiikan tavalla, jota olisi toivonut koko teokseen.
Monessa muussa kohdassa on vaikea sanoa, mikä tanssissa on Rojoa, mikä Petipaa tai muuta. Ehkä naisten variaatioissa on sitä eleganssia, josta Petipa tunnetaan, ja hääkohtauksen Grand Pas Classique hongrois on hänen hienoimpia luomuksiaan. Usein joukkokohtausten sporttinen, vauhdikas tyyli viittasi kyllä aivan muualle. Hääkohtaus teki erityisen sekavan vaikutelman.
Päähenkilö kieppuu tässä versiossa miesten välillä niin pitkällisesti, vielä häätansseissakin, että voi puhua jo päättämättömyydestä. Se on eri asia kuin itsellisyys ja rohkeus. Vasta viime minuutilla Raymonda päättää pakata laukkunsa ja palata sotaan. Ratkaisu tuntui kovin äkkinäiseltä. Katsoja ihmettelee, että mitä nyt – miten rakkausdilemman kanssa kävi?
Rebecca King yritti kuitenkin kaikkensa säilyttääkseen fokuksen ristiriitaisissa tunteissa ja samaan aikaan tanssimaan höyhenenkeveästi. Taidoillaan ja karismallaan hän onnistui. Michail Krčmár loi uskottavan kuvan rehdistä sulhosta John de Bryanin osassa, ja Johan Pakkanen toi tarvittavaa aistillisuutta Abdur Rahmanin rooliin ilman orientaalisen naistenmiehen elkeitä.
Nyt ei ainakaan voinut sanoa, etteikö Kansallisbaletilla olisi ollut haastavaa tanssittavaa. Sotilaat, sairaanhoitajat, vartijat, viihdytysjoukot, morsiusneidot, unkarilaiset työlaiset ja muut työllistivät koko joukon, ja kunnialla kirjavasta tyylikeitoksesta selvittiin. Claire Teisseyre oli sisar Clemencenä tiukka moraalinvartija, joka muistutteli Raymondaa velvollisuuksistaan.
Musiikin editoimisesta vastannut Gavin Sutherland oli itse myös esityksen kapellimestarina. Hän satsasi rehevään romanttiseen sointiin ja melodiikkaan, mutta otteissa oli vähän tasatahtista lyömisen tuntua joustavasti tanssin mukana virtailevan otteen sijaan. Hääkohtauksessa yhtye oli tuotu näyttämölle, soittiminaan viulu, klarinetti, kampiliira ja cimbalom.
Harri Kuusisaari
