Missä määrin puhdas musisointi voi olla samalla politiikkaa tai sosiaalista työtä? Tätä tulee miettineeksi erityisesti kahden yhteiskunnalliselta missioltaan kuuluisimman orkesterin, West-Eastern Divanin ja Venezuelan Simón Bolivar -orkesterin kohdalla.
Edellinen, Musiikkitalossa torstaina konsertoinut ja Daniel Barenboimin rakentama ja johtama kokoonpano yhdistää Israelin ja Palestiinan sekä muiden arabimaiden muusikoita rauhantyön hengessä. Symboliseksi toiminta on silti jäänyt, sillä orkesteri toimii pääasiassa länsimaissa eikä edes pääse soittamaan kaikkiin muusikoiden kotimaihin.
Jälkimmäinen, Gustavo Dudamelin luotsaama orkesteri on taas laajan sosiaalisen musiikkikasvatusohjelman huipentuma, ja se symboloi lasten mahdollisuutta päästä musiikin avulla köyhyydestä parempaan elämään.
Molemmat kokoonpanot ovat viime aikoina ammattimaistuneet. Samalla ne hieman irtautuneet alkuperäisestä missiostaan ja tulleet kansainvälistä uraa tekeviksi orkestereiksi muiden joukossa. Venezuelalaisten alkuperäinen energia on hieman kesyyntynyt, mutta israelilais-palestiinalaisten kohdalla rivien yhtenäistyminen palvelee musiikkia.
Musiikkitalon konsertissa saatiinkin nauttia kurinalaisesta ja täysverisestä soitosta, jota kuunnellessa ei tarvinnut vaivata päätään politiikalla. Nuoret seurasivat johtajansa jokaista elettä niin tiiviisti yhteen hengittäen, että soitosta välittyi Barenboim-perheen henki.
Maestro tuntui olevan jokaiselle muusikolle se soittoa yhteen niittaava voima, ei niinkään yhteinen temperamentti tai rauhantyö. Musiikki on musiikkia, vaikka tietenkin ristiriitojen voittaminen on saattanut myös lähentää soittajia toisiinsa.
Konsertin huipentumana kuultiin upea tulkinta Richard Straussin Don Quixotesta. Barenboim on Strauss-kapellimestarien eliittiä, ja jo edellisellä orkesterivierailullaan Musiikkitalossa Staatskapelle Berlinin kanssa hän hurmasi säveltäjän Hendenlebenillä.
Don Quixote on suorastaan sarjakuvamaisesti kuvailevaa ohjelmamusiikkia, mutta sen tulkinta nousee siivilleen vasta sitten, kun päästään tämän pittoreskin realismin yli. Tällä kertaa suuri ansio tästä lankeaa iranilaissyntyiselle sellosolistille Kian Soltanille, joka muistetaan Suomessa Paulon sellokilpailun voittajana 2013.
Soltani eläytyi antisankari Don Quixoten muisteluihin ja nyt-hetken koomisiin kohelluksiin suurella empatialla. Hänen sensitiivinen soittotyylinsä korosti hahmon inhimillisyyttä, romanttista haaveilua ja itseironiaa.
Kun turha herooinen tykitys oli tiessään, myös epämiellyttävältä narsismilta vältyttiin. Hahmon mielenliikkeet välittyivät suorastaan oopperallisesti, herkin värein ja nyanssein.
Alttoviulisti Julia Deyneka seurasi mestaria uskollisesti reagoiden ja kommentoiden aseenkantaja Sancho Panzaa kuvaavassa roolissaan. Barenboim levitti kaikesta hehkuvan orkestraalisen spektaakkelin. Parodiset yksityiskohdat olivat eläviä, mutta ne eivät korostuneet liikaa, ja melodiat loivat romanttisten muistojen kultaamia maisemia.
Mozartin sinfoniassa nro 39 Es Barenboim toteutti romanttisen tyylin mukaista näkemystään wieniläisklassismista, jota pidän hieman vanhanaikaisena.
Avausosassa oli seremoniallista jäykkyyttä, ja hidas osa oli turhankin unelias. Menuetissa ote kuitenkin piristyi, ja finaali pulppusi koomisen oopperan energialähteillä. Orkesterin yhtenäinen fraseeraus oli taidokasta, mutta kovin omaperäisenä ja itse elettynä en tätä Mozartia osaa pitää.
Harri Kuusisaari
