Kapellimestarivaihdosten piirileikki osui nappiin. Kun Radion sinfoniaorkesterin eilisen Bernstein-konsertin kapellimestari Leonard Slatkin peruutti tulonsa, paikalle hyppäsi James Gaffigan, joka itse puolestaan oli kaksi viikkoa sitten estynyt RSO-keikastaan perhetapahtuman vuoksi. Tuolloin tilalle saatiin Taavi Oramon RSO-debyytti. Nyt taas tuntui siltä, ettei juuri kukaan olisi voinut sopia paremmin 100-prosenttiseen Bernstein-kattaukseen kuin amerikkalaiskapellimestari Gaffigan, jonka lyhyt varsi, mieletön jalkatyö ja letkeät liikkeet olivat kuin Bernsteinia itseään.
Kapellimestarilegendan ja säveltäjä Leonard Bernsteinin 100-vuotisjuhlavuosi olisi hyvin voitu kuitata vaikkapa amerikkalaisen musiikin illalla tai vain sisällyttämällä konserttiin yksi Bernsteinin teos, mutta RSO vyörytti kevätperjantaihin täyslaidallisen Bernsteinin suosituimpia – ja mainioimpia – teoksia. Bernstein taivutti rennon vaivattomasti nuottipaperilleen kaikkea Stravinsky-inspiraatiosta jazziin ja populaarimusiikkiin sekä juutalaisiin vaikutteisiin, ja hänen musiikistaan saa erinomaisesti koottua vaihtelevan ja täyteläisen kokonaisuuden. Ja kun asetutaan kokonaan hänen valloittavan ulospäinsuuntautuneeseen maailmaansa, ei tarvitse miettiä sellaisia lokeroita kuin viihteellisyys ja vakavuus. Bernsteinille klassisen ja populaarin välistä kuilua ei ollut olemassa.
Orkesterihitti Candide-alkusoitto siirrettiin konsertin alusta viimeiseksi, encorenkaltaiseksi jälkipalaksi, ehkä muusikoiden siirtymisten minimoimiseksi, mutta ratkaisu oli myös dramaturgisesti hyvä. Nyt ilmavana aloituksena oli kamariorkesterikokoinen Serenadi (1954), jossa Elina Vähälän viulu jäljitteli Platonin Pidoissa esitettyä keskustelua rakkauden olemuksesta. Viisiosainen kokonaisuus on pesunkestävä konsertto, mutta rakkausaiheeseen ja esimerkiksi viulun vienoon sooloaloitukseen sopii serenadin leima. Teos juhlii herkin ja optimistisin kääntein rakkauden moninaisuutta päättyen Bernsteinille ominaisiin rytmibileisiin. Vähälä löysi teoksen verbaalisuuden: nämä eivät ole tunnekuvia vaan tunteellisia ja sangen painavia argumentteja. Sanonnan palavuutta tasapainotti soinnin viehkeä fokusoituneisuus, mutta lopussa tunnevoima myös jäykisti resonanssia. Pienehkö jousiorkesteri täydennettynä harpulla ja lyömäsoittajilla soitti tiiviinä porukkana Vähälän matkassa. Viimeisessä osassa alun yksinäisen viulun vastineeksi kasvaa solistin ja sellon (Tomas Nuñez-Garcés) duetto julistamaan kahden ihmisen välistä yhteyttä. ”]
Bernsteinin vain hieman päälle parikymppisenä säveltämä ensimmäinen sinfonia ”Jeremiah” painui vielä paljon syvempiin kysymyksiin. Raamatun Valitusvirsiä, niin sanottua Jeremiaan valitusta, on musiikissa käytetty niin katumuksen kuin sodan kauhujenkin käsittelyyn; Bernsteinin esikoissinfoniassa profeetan valitus ilmentää kipeästi juutalaisten kohtaloa maanpakolaisina, syrjittyinä, vainottuina – sinfonia syntyi vuonna 1942. Elokuvaeeposten monumentaalimusiikin mittakaavassa liikkuvat ensimmäinen ja toinen osa ovat tehokkaita freskoja synkästä uhasta, pilkasta ja hävityksestä. Kolmannessa osassa mezzosopraanon hepreankielinen, itkuvirsimäinen valitus laskeutuu toiminnasta surun ytimeen. Väkevää, vaikuttavasti virtailevaa tuskan musiikkia, johon Jenny Carlstedt eläytyi pakahduttavasti. Hänen äänellään on taipumuksena jäädä pyörimään sumuisena kasvojen eteen, mutta nyt ei kuulumisvaikeuksista voinut puhua, ja verhottu, pyöreä sointi sopi teokseen upeasti.
Huippuhetki, ja epäilemättä loppuunmyydyn konsertin odotetuin teos oli West Side Story -musikaalin Sinfoniset tanssit -kokonaisuus (1961). Saumattomana potpurina etenevä sarja vaatii orkesterilta sulavaa rytmitajua ja heittäytymistä, ja RSO selvisi loistavasti – suomalaisorkestereille lattarirytmeissä ja itsevarmasti jazzaavaassa cooliudessa riittää kyllä haastetta. Mambon kaltaisissa nopeissa tanssikohtauksissa saatiin svengi maadoitettua, ja haastavinta oli pikemminkin romanttisten suvantopaikkojen imun säilyttäminen. Gaffigan johti koko illan suurella sydämellä ja houkutteli koko kropallaan orkesterin mukaan hurvittelemaan musiikin nopeakäänteisellä vivahteikkuudella ja räjähtävällä energialla – Bernsteinin vaivattoman suvereenia orkesterinkäsittelyä saattoi vain ihailla.
Candide-alkusoitossa Bernstein puolestaan iskee eripariset aiheet ja laulunumeroiden katkelmat yhteen säteilevällä helppoudella. Gaffigankin olisi voinut irtonaisemmin eritellä nämä vikkelästi törmäilevät ja toisiaan väistelevät ainekset, mutta valoisaa riemukkuutta ei lopetusnumerosta ainakaan puuttunut.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 11.5. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. James Gaffigan
Elina Vähälä, viulu
Jenny Carlstedt, mezzosopraano
Bernstein
Istumapaikka: N-katsomo permannon takaosassa
