Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 27.1.2021 (suoratoisto). Sakari Oramo, kapellimestari, Conrad Tao, piano. Norman (ekS), Bartók.
Conrad Taon vierailu RSO:n solistina oli noin viikon kolmiloikka: viime perjantain Beethovenin neljättä pianokonserttoa seurasi sunnuntainen kamarikonsertti (Ravelin Gaspard de la nuit ei päästä ketään pianistia helpolla), ja viimeinen kurotus oli eilinen Andrew Normanin Suspend. Vuonna 1979 syntynyt Norman on kovassa kysynnässä kotimaassaan Yhdysvalloissa, ja nyt ensi kertaa Suomessa esitetty Suspend oli omiaan selittämään säveltäjän suosiota.
Suspend (2014) on osuvasti alaotsikoltaan ”fantasia pianolle ja orkesterille”, sillä tietty konserttoluonne – jopa aikamme konserttojen vapauden huomioiden – loistaa siinä poissaolollaan. Se oli pikemminkin introverttinen teos, joka jäi maistelemaan soivaa tilaa kahden koskettimen painalluksen välissä, jopa silloin kun mitään ei kuulunut: ensimmäiset ja viimeiset nuotit Tao painoi alas mykkinä. Alun äänet putoilivat harvakseltaan kuin pisarat puista sateen jälkeen, pulssin pysyessä tarkoituksellisesti kuulijalle hämärän peitossa. Vähäeleinen pointillistisuus muistutti niin György Kurtágista kuin Morton Feldmanista, höystettynä ripauksella Arvo Pärt -mäisyyttä. Orkesteri toimi alkupuolella pianon laajennettuna kaikupohjana, jääden rikkaalla kimalluksellaan hehkumaan sen pisaroita: hetkessä oli pysäyttävää elämän kauneutta, joka striiminkin ääressä loksautti suun auki ja naulasi korvat stereoihin tavalla, johon suoratoisto ei yleensä pysty. Tao kykeni kannattelemaan harvaeleistä herkkyyttä katkeamattomalla intensiteetillä.
Norman on kertonut Suspendin viittaavan ennen kaikkea Brahmsiin kahdella motiivillaan, jotka tulevat ilmaisusta frei aber einsam (F-A-E, vapaa mutta yksin) ja tämän vastaparista frei aber froh (F-A-F, vapaa mutta onnellinen). Romantiikkaan viittasivat ensimmäisen huipennuksen soljuvan viuhkamaiset murtosoinnut ja niitä seurannut orkesterin tonaalinen harmoninen eteneminen. Jälkimmäisen nostatuksen kohdalla liikuttiin jo diatonisissa maisemissa: rikas, kollaasimainen orkestraatio muistutti Sigur Rósin, Godspeed You! Black Emperorin tai Bon Iverin kaltaisten kokeilevien popyhtyeiden mestarituotannoista.
Vaikka Tao kommentoikin esityksensä jälkeisessä haastattelussaan Suspendin iskevän erityisen syvälle nimenomaan korona-aikana, kuulin itse sen lopussa melankolisen yksinäisyyden sijaan ennen kaikkea elämän affirmaation – hyväksynnän, rikkauden ja runsauden pakahduttavan kokemuksen ja merkityksen tunteen. Taon ja kapellimestari Sakari Oramon näkemys Suspendista nimensä mukaisesti pysäytti leijumaan jonkin hyvin olennaisen äärelle. Taon heti perään soittama Brahmsin Intermezzo op. 116 nro 4 oli luonteeltaan pehmeä ja lähes kysyvä; digestiiviksi tosin kenties vieläkin lyhyempi teos olisi riittänyt, toistavassa codassa oli ähkyn tuntua.
Suspend huokui sellaista viimeisen numeron katarsista, jonka jälkeen tuntuu väärältä soittaa enää mitään, ja niinpä Béla Bartókin Divertimento jousiorkesterille (1939) olisi kaikesta mainioudestaan huolimatta ollut syytä sijoittaa illan alkuun. Sen maailma on sekoitus sukellusta klassismin ja barokin tyyleihin sekä fiiniyden ja synkkyyden kerroksellisuutta; monella tapaa Divertimento toimi hengenheimolaisena RSO:n viimeviikkoiselle, seitsemän vuotta myöhemmin sävelletylle Stravinskyn Concerto in D:lle, joka niin ikään oli Baselin kamariorkesterin ja Paul Sacherin tilaus.
Divertimento viittaa kevyeen ja viihdyttävään kamarisarjaan, ja salonkinen kepeys oli kuultavissa varsinkin ensimmäisessä osassa. Se tosin vuorotteli Bartókille tyypillisten harmonisten ja rytmisten mutkien läpi kuljetetun kansanmusiikillisuuden kanssa, ja antoi pinnan alla piilevistä jännitteistä jatkuvaa osviittaa. Oramo, itsekin viulisti, osasi ottaa jousista kaikki tehot irti, ja concerto grossoon viittaavat solistiryhmän ja koko orkesterin terassidynamiikat vyöryivät makeasti. Toiseen osaan, Bartókin pahaenteiseen ”yömusiikkiin”, oli jo selkeästi tislautunut Euroopan poliittinen jännite, joka heti teoksen valmistuttua puhkesi Saksan hyökätessä Puolaan. Kolmas osa jatkoi porvarillisen perinteen vastakkainasettelua pyttipannumaiseen sekoitukseen modernia aggressiota ja rustiikkia pelimanniutta, kuin yrittäen teeskennellä ettei pian purkautuvaa katastrofia olisi olemassakaan. Tuoreimpien ilmastotutkimusten madonlukujen valossa vertaus on yllättävän päivänpolttava.
Santeri Kaipiainen
