Kaija Saariahon konserttojen lähtöpisteenä on pureutuminen tietyn soittimen syvimpään olemukseen, ja usein Saariaho on intiimeimmillään syventyessään instrumentteihin kuin arvoituksellisiin olentoihin – menestyksekkäässä klarinettikonsertossa D’om le vrai sens soitin muuttuu aivan kirjaimellisesti taruolennoksi, yksisarviseksi. Konserton lajityyppiä leimaa kaksijakoisuus, vuorovaikutus orkesterin ja solistin välillä, joka on usein saanut sankarillisen konfliktin tai yhteisöllisen dialogin muotoja.
Saariaholla konserton dualistisuus on syvemmällä tasolla. Lähes jokaisesta hänen konsertostaan kohoaa esiin filosofinen vastakohtapari: klarinettikonsertosta aistillinen-yliaistillinen, sellokonsertto Notes on Lightista valo-varjo, huilukonsertto L’Aile du songesta maa-taivas.
Entä Saariahon uusin konsertto, eilen Suomen-ensiesityksensä Radion sinfoniaorkesterin konsertissa saanut harppukonsertto Trans? Sen kantavaksi vastakohtapariksi vaikuttaa nousevan katoava-pysyvä. Konserton keskimmäinen osa Vanité on säveltäjän mukaan saanut inspiraationsa vanitas-asetelmista, maalauksista, joissa ihmisen toimintaa kuvastavat esineet ja kuoleman symbolit asettuvat vierekkäin. Usein maalauksissa esiintyy myös soittimia. Musiikki on luonteeltaan häviävää, pelkkiä ilmanliikkeitä, mutta sen voima on pysyvää. Trans, jonka otsikko viittaa siirtymään, muutokseen, ohikiitävään ja häviäväiseen, kertoi juuri tästä.
Harpputaituri Xavier de Maistre oli kantaesittänyt teoksen Tokiossa elokuussa 2016. Hänen käsissään harppu oli kaikkea muuta kuin stereotypioiden eteerinen hipisijä: sen muhkea lämpö täytti koko salin, ja sointi eli jatkuvassa muutoksessa. ”] Saariaho tuntee harpun erinomaisesti ja kirjoi soolostemman kimaltavilla läimäisyillä, pistävillä aksenteilla, pedaalien kitkuttelusta syntyvillä alakielten räminöillä ja täyteläisillä glissandoilla. Väkevä vaikutelma oli säveltäjän taidonnäyte, sillä harpun perussointi on ytimeltään hauras ja peittyy helposti.
Saariahon sointivärikeskeinen orkesterityyli on kuitenkin omiaan luomaan ympäristön, jossa harppu leimuaa voimakassointisena ilman, että orkesteri kuulostaisi ollenkaan pidättyväiseltä. Saariaholle tyypillisillä huumaantuneilla puhallinhuokailuilla ja simpukanrapinoilla valaistu orkesterikenttä vaelsi voipuneesta maaniseen ja työntyi kiinni harpun sointeihin. Keskimmäisessä osassa matalat murinat ja kimeät valonsäteet loivat elämän ja kuoleman pysähtyneen rajapinnan, jonka Memento mori -henkistä katoavaisuuden pohdintaa pohjusti ensimmäisen, häilähtelevistä eleistä koostuvan osan (Fugitif eli pakeneva) kellontikitystä muistuttava motiivi. Viimeinen osa oli nimeltään Messager, viestintuoja: häviävyyden pohdinta vaihtui vinhaksi ja selväsanaiseksi tanssiksi, jota harpun kadenssissa palaava hauraus ei pysty sammuttamaan: kun kadenssi on kirjaimellisesti haihtunut tyhjyyteen, elämäntuntoinen motorisuus palaa.
De Maistren ilmaisuvoimaista muusikkoutta sekä harvoin konserttilavalla kuultavaa harppua oli nautittavaa kuulla lisää Félix Godefroid’n romanttista salonkimusiikkia edustavassa encoressa, ja myöhäisillan musiikkihetki tarjosi puolestaan näkökulman harpun kamarimusiikilliseen rooliin.
Harpun myyttisyydestä ammensi illan avausteos, Stravinskyn baletti Orfeus (1947). Hannu Lintu säilytti sen korkokuvamaisen pelkistyneisyyden, mutta kaiversi teokseen pienin vedoin voimallista draamaa: RSO vaihtoi vähäeleisesti ja tehokkaasti painajaismaisesta häälymisestä asialliseen muodontaan, aggressioon tai pohjattomaan suruun. Musiikin mahti ei auta Orfeusta, vaan heikkoutensa takia hän joutuu luopumaan rakastetustaan ja antautuu kuolemalle. Orfeuksen taide ei kuitenkaan kuole, kun baletin viimeisessä kohtauksessa palataan alun ajattomaan musiikkiin.
Kuolemattomaksi voisi luonnehtia Beethovenin Eroicaa, jonka parissa Lintu oli vastustamattomalla tavalla omimmillaan. Kun hän edellisen kerran johti RSO:n edessä Beethovenin sinfonian, kontrabassot ja sellot olivat asettuneet kapellimestaria vastapäätä, ja sama tiivis malli oli käytössä nytkin. Menoa hallitsi nautittavan riehakas kärkevyys ja itsetietoisuus, mikä tarkoitti sekä sähköistävää eleillä liioittelua että rentoa välittömyyttä. Lintu otti kaiken irti avausosan kehittelyn epäkonventionaalisuudesta ja toi sinfoniaan roppakaupalla rämäpäisyyttä ja suorapuheisuutta. Hitaassa osassa se uhkasi kääntyä ulkokohtaisuudeksi, kunnes fuugan piinallisuus vakuutti jälleen. Letkeistä otteista huolimatta tulkinnassa korostui kohtalokas levottomuus. Finaalissa Lintu teki oivan ratkaisun: hän ei enää tarrautunut pinseteillään jokaiseen yksityiskohtaan, vaan ainoastaan muovaili alun teeman pakkomielteisen huolellisesti ja antoi sitten orkesterin liitää yli finaalin käänteiden.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 10.2. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu
Xavier de Maistre, harppu
Stravinsky, Saariaho, Beethoven
Istumapaikka: C-katsomo permannon takaosassa
