Helsingin kaupunginorkesteri oli jälleen omimmalla sointireviirillään, kun ohjelmassa oli Wagneria sekä Hans Rottin bruckneriaaninen sinfonia. Monumentaalisen sointimagian ystäviä hemmoteltiin hienostuneen jalolla ja vienosti väreilevällä orkesterivirtailulla. Hienostuneisuudesta sai kiittää myös illan ranskalaista kapellimestaria Fabien Gabelia, joka liikutteli musiikkia kauniin pehmeinä, tasaisina pintoina. Wagnerin Tannhäuser-alkusoitossa tuloksena oli sydämeen käyvä musiikkimatka, kun hellän sisäinen pyhiinvaelluskulkue sai jatkokseen ketterästi pyrähtelevät lemmenmenot Venus-vuorella. Nyt kuultiin Wagnerin Pariisiin tekemä versio, jossa alkusoittoon saumattomasti nivoutuu laaja balettikohtaus. Gabel säilytti hekumoivan intensiteetin hienosti, ja lopussa HKO vaipui kullanhohtoisena säteilevään raukeuteen. Saattoi vain nautiskella orkesterin luontevasti hengittävällä otteella.
Wagnerin romantiikan oivallinen pari oli päätösteoksena kuultu Hans Rottin (1858–1884) sinfonia E-duuri. Brucknerin oppilaan tunnin mittainen järkäle on ruokahalua ruokkiva ikkuna sinfoniamuodon jännittäviin innovaatioaikoihin. Nuorena kuolleen säveltäjän ainoa suuri orkesteriteos hehkuu nuoruuden paloa ja järkkymätöntä sinfonista tahtotilaa. ”] Laveassa mittakaavassa on Brucknerilta tuttua arkkitehtonisuutta, mutta Rottin sävelkieli on astetta inhimillisempää ja helposti lähestyttävämpää. Sinfonian scherzosta Rottin kämppäkaveri Mahler taisi ottaa vinkkiä, niin lähellä sen pontevasti polkeva avausteema on Mahlerin ensimmäisen sinfonian scherzoa tai toisen sinfonian scherzon keskivaiheen fanfaareja. Ylipäätään Rottin scherzon kansantanssillisuus, nenäkkyys ja hilpeä pittoreskiys mahtoi kiinnostaa Mahleria. Välillä koukataan visionäärisiin avaruustodellisuuksiin, mutta suurin osa Rottin teemoista on liikuttavan naiiveja, kansallishymnimäisiä melodioita, joita hän kehittelee suurenmoisen hötkyilemättömästi.
HKO:n soinnin kauneus ja tunteikas elävyys takasivat mukaansatempaavan ja rennon lämpöisen esityksen. Gabelin tasapainoinen ja turboilematon asenne alkoi suurteoksen kuluessa kuitenkin tuntua hieman riittämättömältä. Sointitehoja olisi voinut hehkuttaa enemmänkin sekä annostella Venus-vuoren päättäväistä draamankaarta Rottin rakennelmiin. Gabelin suhtautuminen progressiivisimpiin harmonioihinkin tuntui turhan ujostelevalta.
Gabelin muusikkotausta on trumpetissa, ja trumpetilla olikin sinfoniassa sanansaattajan rooli. Trumpetti oli myös konsertin solistiteoksen päähenkilö. Ohjelman punaisena lankana oli musiikillinen uudistusmieli, ja Bernd Alois Zimmermann istui Wagnerin ja Rottin väliin hyvin. Nobody knows de trouble I see (1954) on osoitus Zimmermannin hämmästyttävästä kyvystä tuoda erilaisia tyylimaailmoita yhteen ja liu’uttaa ne toisiaan vasten harsomaisen läpikuultavina kerroksina. Trumpettikonsertto kehkeytyy alun pointillistisesta modernismista vähitellen kohti jazzia, kunnes syöksyy suoraan svengin silmään: hammond-urut kujertavat, mukana on kolme saksofonia ja kitara. Rytmi nappasi orkesterin samanmieliseen, riemukkaaseen pyörteeseen. Loistava trumpetisti Håkan Hardenberger tavoitti luonteikkaalla soitollaan valtavan sävypaletin.
Konserton nimi viittaa teoksen materiaalina toimineeseen negrospirituaaliin – jonka melodiasta Hardenberger ilmeisesti improvisoi ylimääräisessään. Konsertto on koskettava kannanotto mustien oikeuksien puolesta, täynnä surua, rauhattomuuta ja päättäväisyyttä. Lopun yrmeässä hiljaisuudessa ei ole lannistuneisuutta.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 23.3. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Fabien Gabel
Håkan Hardenberger, trumpetti
Wagner, Zimmermann, Rott
Istumapaikka: N-katsomo permannon takaosassa
