Arvio: Huippuopiskelijat yhdistivät voimansa Suomi-juhliin

Esa-Pekka Salonen yllytti Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin orkesteriopiskelijat riemukkaaseen soittoon Musiikkitalossa. Kuva harjoituksista. Kuva: Petri Summanen

Tunnelma oli Musiikkitalon katossa, kun Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri ja maailman arvostetuimpiin musiikkikorkeakouluihin kuuluvan Juilliard Schoolin orkesteri pitivät yhteiskonsertin itsensä Esa-Pekka Salosen johdolla. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia on yksi harvoista opinahjoista, joka on tiiviissä oppilaitosyhteistyössä Juilliardin kanssa – orkesterien yhteisperiodi järjestettiin myös 2013 – joten tapausta leimasi ylpeys suomalaisen musiikkikoulutuksen maineesta maailmalla. Näyteikkunassa olivat niin Salosen kaltainen kansainvälinen suomalaisikoni, tulevaisuuden tähti Jonathan Roozeman, suomalainen musiikki kuin orkesterikoulutuskin.

Ohjelma oli laadittu taiten Suomi-Yhdysvallat -yhteistyön hengessä mutta ennen kaikkea Suomea juhlien: alkupuolen teoksia, amerikkalaissäveltäjä Steven Stuckyn Radical Lightia ja Salosen sello-orkesteri-teos Maniaa yhdisti Sibeliuksen seitsemäs sinfonia, jonka orgaaninen arkkitehtoniikka oli innoittanut molempia. Jälkipuolella nuoret päästettiin valloilleen Sibeliuksen Lemminkäisen kimppuun, ja lopuksi saatiin Valse Tristekin. Helsingistä yhteisorkesteri jatkaa samalla ohjelmalla vielä Tukholmaan ja New Yorkiin. ”]

Stucyn Radical Lightin kantaesityksestä Los Angelesissä vuonna 2007 vastasi Salonen itse. Hän yllytti suuren yhteisorkesterin äärihiljaiseen aloitukseen, josta kiiri esiin saumattomina vyöryviä valonsäteitä. Horisontaalisissa pinnoissa ja välkkyvissä rytmeissä aisti Hillborgin pohjoismaisen valon, mutta myös Sibeliuksen sävelkieli tuli mieleen lopun monumentaalisista soinnuista, joita vasket kasasivat valkohehkuisena kihisevän mikropolyfonian päälle. Juilliardlaisten läsnäolo oli kiillottanut Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin sointiin uudenlaisen kultivoituneisuuden tason. Jousissa oli kypsää hohtoa, ja pianissimot soivat kauniisti. Stuckyn teos liisi eteenpäin virtaviivaisen sulokkaana.

Koko lavan täyttänyt suurorkesteri kutistui Maniassa (2000) kamarikokoiseksi. Salosen konsertoiva teos on nimensä mukaisesti yksi vimmainen kaari, joka syöksyy kuumeisena eteenpäin. Melodialinjoissa on maanisuutta silloinkin, kun kuvioiden vatkaaminen taukoaa. Yleisösuosikiksi noussut Jonathan Roozeman selätti erittäin haastavan teoksen itsevarmasti, laadukkaalla sellosoinnilla ratsastaen. Orkesteri, josta sellot oli kokonaan poistettu raivoisan solistin tieltä, kuulosti kuitenkin yllättävän ohuelta, kuin se olisi turhaan arastellut solistin kuulumista. Roozemanin kullankeltainen sointi suorastaan jyräsi orkesterin vipellyksen ja jäi yksinäiseksi monologiksi. Vaikka orkesterisoolot olivat moitteettoman taiturillisia, kokonaisuus jäi ulkokohtaiseksi, eikä sähköisyyttä ja motorisen oravanpyörän hulluutta oikein tavoitettu. Kaiken polttelevan taituruuden jälkeen Bachin ensimmäisen sellosarjan sarabande toi yllätyksettömän mutta kaivatun henkireiän. Roozeman soitti ylimääräisensä unelmankevyesti antaen lumoavien pianissimojen leijailla hiljaa eteenpäin.

Lemminkäinen-sarjassa Salonen valitsee alkuperäisen, harvinaisemman järjestyksen, jossa Tuonelan joutsen on vasta kolmantena. Sibelius-Akatemian ja Juilliardin nuoret tarjosivat loisteliaan esityksen, jossa kukin sävelruno huipentui riemukkaan väkevästi. Salosen inspiraatiota syöttävä, erittelevä ja looginen liike oli omiaan kannustamaan opiskelijat parhaimpaansa. Sibelius-kultteja ei kumarreltu tai traditioita pelätty, vaan soitossa oli letkeyttä, hymyilevää viehkeyttä ja rämäpäistä intoa, joka purkautui mahtaviksi sointihuipennuksiksi. Kääntöpuolena oli ajoittainen holtittomuus ja hötkyily. Rakenteellista jämäkkyyttä olisi kaivattu Saarten neitojen aistikkaisiin tansseihin ja toisaalta lepäävämpää, karumpaa staattisuutta Tuonelan joutseneen, jossa Ryan Roberts taituroi englannintorvisoolon tunteellisesti. Lemminkäisen kotiinpaluussa ilo oli ylimmillään, ja orkesteri täytti tilan säteilevällä tykityksellä. Valse Tristessäkin kiihkeä hehku nousi surua voimakkaammaksi.

Auli Särkiö-Pitkänen

Musiikkitalo 26.8. klo 19
Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin sinfoniaorkesteri, joht. Esa-Pekka Salonen
Jonathan Roozeman, sello
Stucky, Salonen, Sibelius

Istumapaikka: T-katsomo permannon takaosassa

Konsertin taltiointi kuunneltavissa Yle Areenassa

Edellinen artikkeliKorealaisrynnäkkö Maj Lind -kilpailussa
Seuraava artikkeliBaletin alamäki jatkuu