Aniharvan sävellyksen esitykset ovat sellaisia tapauksia kuin Gustav Mahlerin kahdeksannen sinfonian. Valtavaa koneistoa vaativa ja totaalisesti elämää suurempi teos kysyy sellaisia ponnistuksia, ettei sitä tämän tästä esitetä. Erityisiä kahdeksannen esitykset ovat myös siksi, ettei tämän mittakaavan sinfonioista saa äänitteiltä kuin heikosti aavistelevan kuvan. Mahlerin kahdeksannen voi todella kokea vain tilassa, fyysisenä ja syvälle tajuntaaan tunkevana elämyksenä.
Suomessa ”Tuhannen sinfonia” kuultiin viimeksi 2006, silloinkin Helsingin juhlaviikoilla. Radion sinfoniaorkesterin Mahler-sarjan myötä Juhlaviikot saivat nyt Mahler-kruunun 50-vuotisjuhliensa kunniaksi.
Massiivista kaksoiskuoroa, poikakuoroa, kahdeksaa solistia ja maksimaalisen kokoista sinfoniaorkesteria vaativa teos on esittäjistölle hikoiluttava urakka. Tilannetta ei toki helpota se, että tällaisiin teoksiin ei muodostu rutiinia. Hannu Lintu orkestereineen, lähes kokonaan kotimainen solistikaarti sekä Musiikkitalon Kuoro ja Cantores Minores täydennettynä joukolla pääkaupunkiseutulaisia kamarikuoroja olivat monenlaisten haasteiden edessä, ja paikoin päällimmäisenä oli selviytyminen – isossa osassa oli myös Musiikkitalon steriili akustiikka. Esityksessä oli kuitenkin viljalti loistokkaita onnistumisia, ja kokonaisuus oli tasapainoinen. Suomalaisyleisö sai vaikuttavan Mahler-kokemuksen.
Vaikka Mahler sävelsi vielä kaksi sinfoniaa – joista toinen jäi kesken – hän piti kahdeksatta päätyönään. Se on musiikinhistoriassa tyystin poikkeuksellinen dualistinen manifesti: kahdesta suorastaan päinvastaisesta jättifreskosta koostuva diptyykki, jota halkovat valon, tiedonjanon ja korkeuteen kurkottamisen teemat. Ensimmäinen osa, hurmoksellinen Veni, creator spiritus -hymni, on kuin strobo-valoissa vilkkuva katedraali kellonkumuineen, kun taas toinen osa on mahlerilaista oopperaa, Goethen Faustin loppukohtaus sävellettynä metafyysiseksi kaipuun, lunastuksen ja valaistumisen näytelmäksi. Yhteinen musiikillinen geeniperimä ja risteilevät aiheet sitovat nämä eripariset kaksoset tiukasti yhteen.
Ensimmäinen osa on epäkiitollista soitettavaa ja laulettavaa, ja on miltei mahdotonta estää sitä suistumasta kakofoniaksi. Esittäjistö tarpoi puolituntisen hymnin läpi sulottomasti. Akustiikka, joka ei tällaiseen koetukseen ole ennen joutunut, osoitti nurjat puolensa: äärimmäisen moniaineksinen ja nopeasti sätkivä tekstuuri ei niveltynyt yhtenäiseksi äänikokemukseksi, vaan kokonaisuus kuulosti ohuelta ja tikkuiselta. Solistiensemblet ovat tuhottoman vaikeita, ja olivat nytkin hätäisiä ja suttuisia. Onneksi Hannu Lintu pyrki innokkaaseen jouhevuuteen, ja parhaimmissa hetkissä, kuten ”Accende lumen sensibus” -kirmailussa ja hurjissa sotaisissa näyissä oli irtonaista svengaavuutta.
RSO, jonka sointia tuskin erotti ykkösosan tykityksessä, pääsi näyttämään kyntensä kakkososan alun pitkässä orkesteriprologissa. Tuloksena oli yksi esityksen vaikuttavimmista hetkistä: orkesteri maalasi mystisen kalliomaiseman herkin ja tarkasti punnituin värein, viipyillen ja ihastuttavan kaunissointisesti. Lintu muovasi heti osan alkuun selkeän tunnelman ja strukturoi siitä alkaen draamaa eläväisesti. Temposuhteet olivat kiehtovia ja orkesteri väritti tekstiä koko ajan yksityiskohtaisesti, mutta Lintu jätti ylettömimmät irrottelut pois. Hyvä näin, sillä nyt teoksen yleismaailmallisuus korostui. Arkkitehtoniikka oli hienosti tasapainossa, niin että tajuntaaräjäyttävät tehot kasvoivat tasaisesti kunkin osan loppua kohti ja huipennukset purkautuivat syleilevinä. Pétur Sakarin paikalle tuomat sähköiset urut annostelivat mukaan – oikeita urkuja vielä odotellessa – aitoa urkujylyä.
Kuoroille lankeaa teoksessa mitä painavin rooli. Ensimmäisessä osassa parisataapäisestä laulajistosta löytyi kyllä tarkkuutta ja iskevyyttä, mutta sointi oli liian ohut, ja latina puuroutui. Toisen osan myötä kuorot petrasivat koko ajan. Varmaan myös Faust-tarinan helpommin samastuttava dramaallisuus kantoi: kauniita legatolinjoja alkoi löytyä ja sävyjä tuli esiin. Suurin ongelma liittyi teokselle niin ratkaiseviin suvantoihin, sillä pianissimot eivät soineet. Tämä kavensi dynaamista asteikkoa. Cantores Minores -poikaäänet esiintyivät kantavasti joskin aika käheästi. Kaksoiskuoron toisena puoliskona laulanut Musiikkitalon Kuoro soi lisäkuoroja pyöreämmin, puhtausongelmat olivat kuitenkin ilmeisiä. Tapiolan Kamarikuoro, Spira Ensemble ja Kampin Laulu toisena puoliskona lauloivat huolitellummin, mutta kamarikuoroinen kevyt sointi oli enimmäkseen valju. Isompiäänisten kuorojen kanssa lopputulos olisi kuulostanut hyvin toisenlaiselta. Loppukohtauksessa kuorojen sointimassa avautui vastustamattoman komeasti. Töitä oli tehty paljon, ja teos tuntui sisäistyneen hyvin.
Solistikaarti oli suoranainen kotimainen dream team – harmi, ettei Tommi Hakalaa saatu kuulla lyhyessä mutta hienossa baritonisoolossa. Hänen tilallaan laulanut britti Stephen Gadd suoritui kuitenkin mitä mallikkaimmin ilmeikkäällä laulullaan. Ilmeikkyyttä, myöhäisromanttista sitkoa ja legatoa olisi kaivannut kaikille solisteille lisää. Pettymyksen tuotti Tuomas Katajala, jonka sulokas tenori on kyllä viime aikoina muhkeutunut, mutta jonka sointi ei kuitenkaan ollut omiaan tähän musiikkiin. Katajala lauloi hallitusti mutta suorituskeskeisen pingottuneesti Faust-hahmon hurmioituneet huudahdukset, eikä niihin latautunut tunnetta. Harmillisen tasapaksu oli myös Mika Kareksen osuus, vaikkakin hänen virtaviivaisesti kalskahtavaa bassoaan oli sinänsä nautinto kuunnella.
Paholaisen kanssa sopimuksen tehnyt Faust armahdetaan ja kohoaa katumusta kuvastavien naisolentojen ja enkeliparvien spiraalimaisessa nosteessa kohti universumin kaikkein pyhintä, joka on eräänlainen Neitsyt Marian ja feminiinisen maailmanhengen yhteensulautuma. Camilla Nylundin ylellinen äänimateriaali oli edukseen, mutta hän kuulosti yllättävän kireältä. Rennompi oli Helena Juntunen, joka toi draamaan inhimillisyyttä. Vaikuttavasointinen Tuija Knihtilä jätti Lilli Paasikiven varjoonsa. Anu Komsi oli paras mahdollinen valinta laulamaan madonnahahmon kaukaisuudesta leijuva lempeä kutsu. Hän teki hetkestä maagisen, hiljentyneen keskipisteen, jossa jokainen korkea, aineeton ääni väreili jumalaisena.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 24.8. klo 19
Helsingin juhlaviikot: Mahlerin kahdeksas sinfonia
Radion sinfoniaorkesteri, johtajana Hannu Lintu
Camilla Nylund, Anu Komsi, Helena Juntunen, sopraano
Tuija Knihtilä, Lilli Paasikivi, altto
Tuomas Katajala, tenori
Stephen Gadd, baritoni
Mika Kares, basso
Musiikkitalon Kuoro, Tapiolan Kamarikuoro, Spira Ensemble, Kampin Laulu
Cantores Minores
Nils Schweckendiek, Hannu Norjanen ja Kari Turunen, kuorojen valmennus
