Mikä harras hiljaisuus lankesikaan, kun Hannu Lintu laski kätensä Mahlerin kolmannen sinfonian loputtoman tuntuisen päätössoinnun jälkeen. Passioesityksistä tuttu pitkä äänettömyys ja sen jälkeen räjähtäneet aplodit osoittivat, kuinka hengellinen tunnelma kolmannen sinfonian finaalissa vallitsee. Musiikinhistorian pisimmäksi sinfoniaksi kutsuttu teos oli kuljettanut meitä lähes kaksi tuntia ja kasvanut harvinaisen intensiiviseksi elämykseksi.
Kolmas sinfonia todentaa Mahlerin kuuluisan lausahduksen, että sinfonian tulee sisältää koko maailma. Panteistiset luontovisiot vaihtuvat teoksen edetessä sisäisiksi uskonnollis-filosofisiksi kokemuksiksi, mutta sekaan mahtuu myös roppakaupalla leikkisyyttä ja yllätyksellisyyttä: eläimet kirmailevat värikkäässä metsässä kuin Zdeněk Milerin Myyrä-animaatioissa, ja aamun kelloista kajahtaa lastenlaulu. Avainkokemuksen tarjoaa Nietzschen sanoja laulava alttosolisti, joka kehottaa tutkimaan keskiyön salaisuuksia. Tässä teoksessa maailmankaikkeutta katsellaan ihmettelevin silmin ja sukelletaan hetki hetkeltä yhä lähemmäs kaiken olevaisen yhteyttä: finaalin alkuperäinen otsikko oli ”Mitä rakkaus kertoo minulle”, kunnes Mahler päätti luopua osiin liitetyistä ohjelmista.
Hannu Lintu oli kuitenkin, mielestäni hyvällä syyllä, ottanut säveltäjän pois pyyhkimät otsakkeet tulkintansa ohjenuoraksi. Tuloksena oli nautittavan päättäväisesti strukturoitu esitys. Kolme ensimmäistä, otsikoiden mukaan luontoon – kevään heräämiseen, kasveihin ja eläimiin – liittyvää osaa Lintu nivelsi yhdeksi kokonaisuudeksi korostamalla partituurissa kukoistavia hälyjä ja luonnonääniä. ”] Sähköisten detaljien taitajana hän oli nyt parhaimmillaan: tiheänä metsänä suhiseva kudelma piipitti ja ulvahteli, ja Radion sinfoniaorkesteri paneutui epäkonventionaalisiin ääniin antaumuksella. Taianomaisimpia olivat rohkeat pianissimot, tuskin kuultavat eleet, joita suhahteli esiin orkesterista. Yhtä lailla läsnä oli luonnonvoimien uhkaavuus. Nämä luonto-osat eivät voi olla herättämättä nykyihmisessä ekologisia värinöitä: niin hienosti Mahler tuntuu kuvaavan ihmistä osana luontoa, luonnon mysteerin tarkkailijana. Ehkä tämä ihmishahmo oli pasuuna, jonka soolot Darren Acosta soitti pysähdyttävän sielukkaasti.
Mahleriin usein yhdistettävän ironisuuden sijaan Lintu oli virittänyt sinfonian lapsenomaisen mielikuvituksellisuuden taajuudelle. Se toimi: teos kaappasi mukaansa lämpimällä huumorilla ja energisellä emotionaalisuudella. Mikään ei toistunut kahta kertaa samanlaisena, vaan Lintu valjasti pienetkin yksityiskohdat tarkkaan tarinankerrontaan. Kiihkoilu ja revittely oli jätetty pois. Etenkin luontoaiheiset osat olivat täynnä letkeää kiireettömyyttä ja rentoja kamarimusiikillisia hetkiä, jotka silasivat tulkinnan lumoavalla sadunomaisuudella.
Sinfonian kolme jälkimmäistä osaa keskittyvät ihmisen sisäisyyteen, ja Lintu vaihtoi estetiikan johdonmukaisesti hillitymmäksi. Enää hän ei tarjoillut eläinmaailmassa kukoistaneita lennokkaita portamentoja, joita kuitenkin esimerkiksi alttosolistia säestävissä oboehuokauksissa usein kuulee. Oppaana syväsuuntaiseen laskeutumiseen – vai sittenkin henkiseen kohoamiseen? – toimi upeaääninen Michelle DeYoung, jonka Mahler-kokemus välittyi. Toimiakseen välisoiton sijaan käännekohtana alttosoolo-osa kaipaa dramaattista ääntä, joka kykenee virtaamaan yöllisen vääjäämättömänä pitkien ajatusten yli. DeYoung on äänityyppinsä aatelia. Hänen mezzosopraanonsa huokuu muhkeutta mutta siinä on myös heleyttä.
Iloisen kontrastin neljännen osan tummuudelle tarjosivat Musiikkitalon Kuoron naiset ja Cantores Minores -poikakuorolaiset. Viides osa on kuin lastenloru, jossa on painava sanoma: itkevästä Pietarista kertova tarina ohjaa ajatukset armoon ja ylimaalliseen rakkauteen, jota finaali on täynnään. Kuorolaiset esiintyivät pontevasti, mutta naisten sointi olisi voinut olla hieman raikkaampi ja näin lähempänä poikaäänten väriä.
Esityksen ongelmakohdat, kuten ohut legatolinja, tulivat finaalissa selvemmin esiin. Linnulle tyypillinen aksentoiva, kouristeleva kädenjälki, joka sopi erinomaisesti ensimmäisen osan luonnonvoiman kuvaukseen, toi pyhyyttä uhkuvaan finaaliin häiritsevää reuhtomista ja pinnallisuutta. Viimeistään tässä vaiheessa olisi myös kaivannut orkesterista puhdasta romanttista sointimagiaa. Niin tarkasti ja keskittyneesti kuin Radion sinfoniaorkesteri jättisinfonian soittikin, sen rahkeet eivät riittäneet sellaiseen syvältä kouraisevaan, kullanhohtoiseen, tunnetta tihkuvaan sointiin, joka olisi lopullisesti kruunannut teoksen.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 11.11. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu
Michelle DeYoung, mezzosopraano
Musiikkitalon Kuoron naislaulajat ja Cantores Minores
Istumapaikka: S-katsomo permannon keskellä
