Karussa galleriassa leijui hitaasti aaltoileva äänipatsas, jonka äärellä teki mieli liikkua varpaillaan. Paikalle kerääntyvä yleisö ei päästänyt ääntäkään, kuin kunnioittaen Forum Boxiin kasattua Alvin Lucierin kultti-installaatiota Music on a long thin wire (1977). Sähkölaitteistosta ja kahden jousisoitintallan kautta kulkevasta metallilangasta muodostuva teos perustuu sähköäänen resonointiin ohuessa langassa. Ympyrä sulkeutui, kun konsertin päätteeksi viulistit Teija Kivinen ja Maria Puusaari esittivät Lucierin Love songin (2016), jossa metallilanka yhdistää viulujen tallat. Kun viulistit liikkuivat toistensa ympärillä pitkiä ääniä vuorotellen soittaen, heidän välilleen jännittynyt metallilanka kajahteli yhteyden ääntä. Välillä se paukahteli odottamattomasti. Teos vangitsee koskettavalla tavalla ajatuksen sielujen yhteydestä yli etäisyyden.
Forum Boxin Tulkinnanvaraista-konsertti sukelsi syvälle otsikolla ”Rakkautta ja filosofiaa”. ”] Teokset miettivät maailmassa olemista ja ihmisten välistä yhteyttä, kysyivät, mitä musiikki voi paljastaa olemassaolosta. Tässä oltiin kokeellisen musiikin konserttisarjan henkisessä ytimessä. Sarjan päämies Juho Laitinen on alusta asti tuonut selkeästi esiin omaa visiotaan musiikista ja äänestä holistisena, henkisenä kokemuksena. Tämä visio tuntuu jatkuvasti kirkastuvan. Samalla Tulkinnanvaraista on laventunut. Kiinnostavien kansainvälisten musiikintekijöiden ohella kokeellisen repertuaarin esittely on ottanut yhä vahvemman roolin, ja konserttipaikat ovat monipuolistuneet. Avara, erikorkuisista tiloista muodostuva Forum Box tuki musiikin äänitaideulottuvuutta. Kalle Katailan, Lasse Lecklinin ja Teemu Lehmusruusun tällä hetkellä esillä olevat, ihmisen pienuutta ja luonnon suuruutta käsittelevät valokuvat ja installaatiot vahvistivat musiikkikokonaisuuden totuuksia etsiskelevää tunnelmaa.
Galleriatila otettiin haltuun etenkin Lucierin teoksessa Group Tapper (2004), jossa viulistit ja Laitinen selloineen asettuivat eri puolille galleriaa koputtelemaan soittimiaan. Pystyyn nostetun jousen kannalla tapahtuvaan naputteluun perustui myös Helmut Lachenmannin Toccatina (1986), jonka esitti Maria Puusaari. Lachenmannin konkreettisen musiikin estetiikan mukaisesti tutkielma koostui hyönteismäisen pikkuruisista äänistä. Äärimmäisestä taktiilisuudesta syntyi rakastava vaikutelma, kyse oli soittajan ja soittimen fyysisestä läheisyydestä. Rakkausteemaan ja sielujen resonanssiin kytkeytyi myös Puusaaren ja Kivisen soittama, Christian Wolffin teini-ikäisenä säveltämä protominimalistinen Duo for violins (1950). Vain kolmen läheisen sävelkorkeuden sisällä liikkuvat viulut ikään kuin koskettelivat toisiaan äänen kautta.
Minimalismi ja minimaalisuus ovat Juho Laitiselle tärkeitä arvoja. Hän toi konserttiin kaksi omaa musiikkimeditaatiotaan tai henkis-filosofista tutkimusperformanssiaan. Zenbuddhalaisuus on Laitisen keskeisiä inspiraationlähteitä, ja tätä konserttia varten valmistettu uusi teos Music with parenthesis käynnistyi kurkkulaululla ja gonginsoitolla, minkä jälkeen Laitinen syventyi sellonsa ääreen. Laitinen selvästi pyrki minättömään tilaan, jossa ihmis-sellon katkeamaton, edes takaisin liikkuva linja ikään kuin herkistyy mittaamaan itsen ja maailman värähtelyjä. Laitinen suosii kuituisen mattaista sellosointia, joka muistuttaa ihmisääntä ja näin korostaa pyrkimystä kokonaisvaltaiseen äänellisyyteen. Sellon urinat ja yläsävelrikkaat tupsutukset olivat kuin kurkkulaulun jatketta.
Taiteelliseen tohtorintyöhön sisältyneessä teoksessaan A song of being there (2016) Laitinen hyödynsi lauluääntään vielä enemmän. Hän on kehittänyt äänensä korkealle tasolle, jolla vaikuttava vapautuneisuus tulee esiin. Sellon pitkien äänten kanssa eläen hän resitoi ja lauloi manifestitekstiä soivuuden olemuksesta. Mantramaisena lauseena oli ”to make a sound is to touch”– soiminen on koskettamista.
Laitinen kykenee aidolla ja riisutulla esiintymisellään voittamaan ihmiset puolelleen musiikissa, joka toisella tapaa tehtynä voisi tuntua luotaantyöntävän vaikeastilähestyttävältä. Tässä tunnelmassa Lachenmannin laaja kitaraduo Salut für Caudwell (1977) nousi vavahduttavan monumentaaliseksi Jussi Myllärisen ja Otto Tolosen intensiivisenä tulkintana. Christopher Caudwell oli marxilainen kirjailija, joka kuoli kolmekymppisenä Espanjan sisällissodassa. Teos sisälsi hänen tekstiensä rytmikästä resitointia ja heijasteli Caudwellin näkemyksiä äänellisin dualismein: teoksessa kontrastoituivat esimerkiksi voimakkaat, tukahdutetut äänikimput ja hennot, soimaan jäävät kaiut. Salut für Caudwellissa kitaristit soittavat instrumenttejaan enimmäkseen sylissä kanteleen tapaan äänien sammumista ja soimista manipuloiden. Rytmikkäät kahinat, tonebarilla syntyvät metallikkaat hankausäänet ja lyyriset vibratot toivat mukaan oman värinsä. Tuloksena oli suorastaan elektroniikkaa muistuttava, runsas tekstuuri, jonka punaisena lankana jyskytti vainoava pulssi.
Auli Särkiö
Forum Box -galleria 10.4. klo 18
Tulkinnanvaraista-sarjan konsertti
Teija Kivinen, viulu
Juho Laitinen, sello
Jyrki Myllärinen, kitara
Maria Puusaari, viulu
Otto Tolonen, kitara
Lucier, Lachenmann, Wolff, Laitinen
