Kari Kriikku keräsi vähän aikaa sitten suitsutusta kansainvälisellä kiertueellaan Kimmo Hakolan klarinettikonserton (2001) solistina. Hiljattain hän esitti Lontoossa myös Unsuk Chinin konserton, joka on kiertänyt konserttitaloja kantaesityksensä (2014) jälkeen vilkkaasti ja noussut suoranaiseksi hitiksi. Eilen kuultiin teoksen odotettu Suomen ensiesitys Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.
Kriikku on nykymusiikin lähetti, joka villiinnyttää saleja maailmalla ja osoittaa, että uusin musiikki voi olla koskettavaa ja mukaansatempaavaa. Kriikulle sävelletyissä konsertoissa kuuluu elimellisenä osana solistipersoonan lennokas ilma-akrobatia, klarinetin olomuotojen suvereeni hallinta ja haaveileva ilkikurisuus. Unsuk Chin (s. 1961) laittaa klarinetin kujertamaan, kiljumaan, pulputtamaan ja groovaamaan leikitellen ahnaasti Kriikun kyvyllä saada soitin ainutlaatuisella tavalla lentoon, mutta virtuositeetti sinällään ei ole teoksen juju. Chinin musiikille on tyypillistä kirkkaus ja metallinen jännite: klarinettikonsertossa orkesterista nousee hohtavan elastisia, saippuakuplamaisia muotoja, hopealankamaisia ääriviivoja ja vaskien räiskähtäviä väliintuloja, joiden sekaan klarinetin monitahoinen olemus piirtyy. RSO:n käsittelyssä väripaletti kimmelsi nestemäisen kirkkaana. Unenomaisuus oli huipussaan keskiosan kristallikiteisessä henkimaailmassa, kun taas virvelikelojen ryydittämässä finaalissa keveän leikkisä potentiaali nousi villisti etualalle. Musiikkitalossa Kriikun rajaton sävymaailma sekä teoksen virtaava kiito soivat nautittavasti.
Sibeliuksen viidennen sinfonian ensiversio (1915) on selvästi lopullista sävellystä keskeneräisempi, mutta se paljastaa hienolla tavalla, miten Sibelius paini modernien ja klassisten valintojen välillä. Viidennen syntyprosessi tiivistää ikonisesti sibeliaanisen taonnan, ja varhaisversio avaa siihen kurkistusikkunan. Vaikka vuoden 1915 versio on muodonnaltaan vielä karkea, siinä on sumentumatonta näkijyyttä, etenkin finaalin loppuhuipennuksen viiltävässä vieraantuneisuudessa. Jukka-Pekka Saraste ja RSO korostivat version modernia paljautta puhtaan rapealla ja akuutin rajulla tulkinnalla, jonka sointivyöryt hätkähdyttivät vuolaudellaan. Finaalin kipakat jousieleet ja col legnot tuotiin esiin voimakkaasti.
Konsertin avasi Antti Auvisen Junker Twistin kantaesitys. Tuotannossaan Auvinen tyypillisesti pohtii, miten luoda kantaaottavaa nykytaidemusiikkia. Erityisesti häntä kiinnostaa yhteiskunnallisen väkivallan analyysi. Abstraktin orkesterimusiikin keinoin se on haaste, johon säveltäjä on tarttunut varsin vakuuttavasti. Junker Twist kurkistaa leijonakoruisen punaniskan, ”peräkammarin kansallissosialistin” ahdistuneeseen ja aggressiiviseen pääkoppaan. Lähes pyörryttävän rikas laajennettujen soittotapojen, lyömäsoitinkeinojen ja muun muassa megafonien luoma graafinen sointivaahto piirsi johdonmukaisesti esiin syvästi ennakkoluuloisen ihmisen ajatusprosesseja: orkesteri pyöri umpikujassa, jumitti äärimmäisyyksissä, etsi vapaampaa liikettä tai ylevämpää melodiaa, mutta rojahti takaisin kehämäiseen ahdistukseensa. Vahva rytmi-identiteetti loi teokselle iskevät raamit, jotka RSO toteutti jäntevästi. Kymmenminuuttisesta teoksesta sukeutui oivaltava muotokuva, joka pyrki saamaan otteen ajankohtaisesta hahmosta ja pelon synkästä voimasta: siinä oli surkuhupaisaa huumoria, naturalistista huohotusta, koneromantiikan nostalgiaa mutta myös inhimillisyyttä.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 25.11. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste
Kari Kriikku, klarinetti
Auvinen, Chin, Sibelius
Istumapaikka: S-katsomo permannon keskellä
