Tove Janssoniin suhtaudutaan yhä vahvemmin suomalaisena suurnaisena, kuten saattoi huomata myös Tove-juhlavuonna pari vuotta takaperin. Aivan pian Svenska Teaternissa saa ensi-iltansa TOVE-näytelmä, kun taas Helsingin Konservatorio ottaa näinä päivinä osaa Suomi100-ohjelmaan tuomalla Janssonin ja Ilkka Kuusiston Muumioopperan Helsinkiin ensimmäistä kertaa sen Kansallisoopperassa vuonna 1974 saaman ensiproduktion jälkeen. Ylipäätään Muumioopperaa on Suomessa esitetty aiheen suosioon nähden yllättävän vähän, 1990-luvulla kolme tuotantoa sekä viimeksi Turun kaupunginteatterissa 2002.
Kun muumitarinat alkoivat lyödä läpi 1940-luvun lopussa – jolloin koettiin myös ensimmäinen muumi-näyttämöteos Mumintrollet och kometen – ihmisiä hämmensi muumien luonne sekä lapsille että aikuisille ajateltuina satuhahmoina. Juuri tästä kiinnostui nuori säveltäjä Ilkka Kuusisto. Hän sai taivuteltua Janssonin suunnittelemaan oopperalibreton, jonka pohjana oli Vaarallinen juhannus -kirjan tarina tulvasta ja kelluvasta teatterista – tästä tuli tietenkin kelluva ooppera. Sama tarina oli ollut kyseessä Lilla teaternin Troll i kulisserna -näytelmässä (1958). Kuusiston ensimmäisestä oopperasävellyksestä tuli samalla ensimmäinen merkittävä suomalainen lastenooppera. Lapsille teos selvästi on suunnattu, mutta sen musiikillinen kunnianhimoisuus ja monipuolisuus sekä Janssonin mielikuvituksekas muumimaailma tekee siitä jotain enemmän kuin pelkkää lastenkulttuuria.
Täysin ongelmaton ei Kuusiston musiikillinen perusidea erilaisten oopperatyylien yhdistelystä kuitenkaan ole. Oopperassa riittää kyllä hersyviä hetkiä, kun eri hahmoihin liitetyt musiikkityylit – esimerkiksi Muumipapan jyhkeä barokkioratorio, Vilijonkan teatraalinen grand opéra tai Niiskuneidin operetti – karakterisoivat tilanteita ja korostavat hahmojen luonteita. Hattivatit tuovat mukanaan avantgardistista elektronimusiikkia. Tyylien jatkuva vaihtelu tekee musiikista silti varsin rikkonaista, ja usein ”oopperamaisen” laulutavan esiintuominen vaikkapa oopperaa rakastavan tarpeistorotta Emman hahmossa muuttuu hieman kiusalliseksi karrikoinniksi. ”] Musiikkia vaivaa myös se, että Kuusisto on usein säveltänyt repliikit liian täyteen nopearytmistä tekstiä. Tästä seurasi nytkin kuuluvuusongelmia. Myös pirteästi esiintynyt Konservatorion orkesteri Helsinki Concordia Tuomas Rousin johdolla paikoin peitti laulajia innostuessaan musiikista hieman liikaakin.
Kokonaisuudessaan Konservatorion esitys oli kuitenkin musiikillisesti varsin tasapainoinen. Ensi-iltamiehitys koostui Konservatorion nykyisistä tai vastikään valmistuneista opiskelijoista parilla Sibelius-Akatemian opiskelijalla täydennettynä. Sampo Martikainen ja Anna Ginström lauloivat vaaleilla ja vaivattomilla äänillään mitä suloisimmin Muumipeikkoa ja Niiskuneitiä, Ronnie Karlsson oli autoritäärinen ja hajamielinen Muumipappa, Heljä Viirakivi Vilijonkkana ja Maija Nuorteva Emmana sopivasti liioiteltuja vanhan ajan tätihahmoja. Outi Rättö oli Muumimammana selkeä ja rauhallinen, mutta kenties jännittämisen takia valitettavan haparoiva ja jähmeä, jolloin keskeisen hahmon lämpö jäi puuttumaan.
Janssonin perikunta edellyttää teoksen esittämistä vain oikeissa muumiasuissa; nämä oli nytkin valmistettu alkuperäisten, laulamiseen räätälöityjen pukujen mukaan. Lopputulos on hieno, kun pullean pehmeistä ja ulkonaisesti umpinaisen näköisistä muuminenistä kaikuu laulu luontevan kuuloisena. Toki nenät silti leikkaavat sointia aavistuksen. Fyysiseen suoritukseen oli panostettu, niin luontevasti ja ketterästi muumiperhe liikkui tukalan oloisissa pehmopuvuissaan, ja kasvonilmeiden kokonaan puuttuessa eleillä ja asennoilla näyteltiin kiitettävästi.
”Ihmishahmoilla” oli helpompaa. Pikku Myy on oopperassa toteutettu eräänlaisena rääkyvänä puhelaulajana; Maija Nevala oli roolissa riemastuttava, mutta runsaasta tekstimäärästä oli vaikea saada selvää. Hahmogallerian kiinnostavin tapaus on Vilijonkan alistettu kotiapulainen Miisa, joka salaa rakastaa oopperaa. Kun muumiperhe tulvan yllättäessä pelastautuu kelluvaan oopperaan, Miisa löytää itsestään primadonnan. Sanna Iljin aloitti erittäin kauniisti, mutta Miisan koskettavassa aariassa hyytyi hieman; onneksi esityksiä on vielä useita jäljellä. Miisan ja Nuuskamuikkusta ikävöivän Muumipeikon myötä oopperaan on saatu mukaan aitomuumimainen filosofia haaveiden tärkeydestä ja kaikissa asuvasta vapaudenkaipuusta.
Ville Saukkosen ohjaama tuotanto oli visuaalisesti tyylikäs ja nautittavan viimeistelty. Muumi-näyttämöteoksissa meillä ja Ruotsissa on käytetty lavasteissa jonkin verran Janssonin kuvituksia, mutta nyt Saukkonen, pukusuunnittelija Tyra Therman ja lavastussuunnittelija Aili Ojalo olivat kokonaisuudessaan upottaneet oopperan Toven piirrosmaailmaan. Lavaa hallitsivat kaksiulotteiset, Janssonin piirrosjälkeen perustuvat lavasteet ja hillitty, harmaan ja punaisen sävyinen värimaailma.
Oopperasta puuttuvat Vaarallisen juhannuksen herkullisimmat yksityiskohdat muumiperheen ja näyttämön illusorisuuden kohtaamisesta: he yrittävät syödä lavastehedelmiä, ihmettelevät ovia jotka eivät johda minnekään ja miettivät, kuka se rekvisiitta on. Sen sijaan kattokruunussa asuva kummitus hallitsee oopperan tapahtumia ylenmäärin. Oli tervetullut idea Saukkoselta lisätä lavalle Emman mainitsemia kuuluisia oopperahahmoja ja näin täydentää teoksen esittelemää oopperan ihmemaailmaa, joka muuten uhkaa jäädä Ruusuritarin ruusun kaltaisten esineiden tasolle. Nämä ”diivat” olivat eräänlaisia aaveita tai historian jälkiä, jotka välillä päästelivät ilmoille kuuluisia aariasitaatteja. Muumioopperan librettoon ne pystyi erinomaisesti sijoittamaan pienin muokkauksin, kun Muumipeikko havaitsee kulisseissa mystisiä ”katoavia herroja”.
Auli Särkiö
Ilkka Kuusisto / Tove Jansson: Muumiooppera
Helsingin Konservatorion salissa, ensi-ilta 27.1. klo 19
Muut esitykset:
la 28.1. klo 19
ma 30.1. klo 19
ti 31.1. klo 19
to 2.2. klo 19
pe 3.2. klo 19
su 5.2. klo 15
ma 6.2. klo 19
Muumi-aiheisista näyttämöteoksista lisää Helsingin Teatterimuseon ”Muumit teatterissa” -näyttelyssä (auki kesään 2017 asti)
