Yksi 20-vuotiaan Kirkko soikoon -festivaalin tämänkertaisista aiheista on Danten Jumalainen näytelmä, myöhäiskeskiajan maailman muotokuva ja varhaisen renessanssin avainteos. Vuonna 1321 valmistunut runoelma oli teemana yhdessä festivaalin omaperäisimmistä tapahtumista, kun monitaiteinen Cloud Feet Company vei matkalle Jumalaisen näytelmän kosmologiaan. Meditaatio ei ole ryhmälle vain estetiikkaa vaan konkreettinen työskentelymetodi. Se oli aistittavissa rauhoittavasti esiin kiertyvässä moniaistisessa kuvaelmassa, jossa hiljaisuuksilla oli keskeinen rooli.
Eri elementit kiertyivät yhteen pehmeästi. Lausuja-näyttelijät Mirjami Heikkinen ja Gabrielle Goria lukivat taiten valittuja otteita Jumalaisesta näytelmästä suomeksi ja italiaksi, Jarmo Julkusen renessanssikitara ja Eero Hämeenniemen Paavalinkirkon renessanssiuruilla soittamat katkelmat työntyivät tekstin lomaan. Koko esityksen ajan tanssija Helena Romppanen pyöri alttarin edustalla dervissin tavoin pilvimäisessä valkoisessa mekossa. ”] Hänestä tuli näin Dantea paratiisissa opastava enkelimäinen Beatrice, johon katsojan silmät kiinnittyivät, mutta myös Jumalaiselle näytelmälle olennaisen syklisyyden, kosmoksen pyörivän liikkeen ja maailmankaikkeuden keskipisteen kuva. Huippukohdassa Mirjami Heikkinen lähestyi tanssijaa ja huudahti Eino Leinon suomennoksen sanoin: ”Maailmankaikkeuden yhteismuodon nähneen luulen.”
Goria ja Heikkinen olivat kumpikin yhtä aikaa sekä Dante että Vergilius, antiikin mestari, jonka varjo opastaa Danten läpi helvetin ja kiirastulen. Lausunta pulppusi kiehtovassa musiikillisessa kontrapunktissa, kun italian- ja suomenkielisten katkelmien äänellinen välimatka välillä lyheni, välillä kasvoi. Jotkut katkelmat esitettiin päällekkäin kahdella kielellä, joskus lausujat puhuivat yhteen ääneen suomeksi, ja silloin tällöin kielet hyppivät dialogissa keskenään. Joskus Heikkinen myös rytmitteli keskeisillä tekstikatkelmilla sanoja toistellen ja sijoittaen iskunsa musiikin mukaan. Lausujien matka kulki halki kirkon eri tilojen vieden kuulijan helvetin kirkunasta ikuisen valon äärelle, jota soittajien riemukas, tanssillinen yhteisimprovisaatio säesti. Jumalaisen näytelmän spiraalimaisuus korostui: valaistumista muistuttava reitti kulkee yhä ylenevissä ympyröissä. Pyhää keskusta Dante ei pysty katsomaan. Hän kääntyy ja palaa maan päälle.
Monitaiteisuudelle hedelmällisellä tavalla musiikki oli esityksessä riisuttu teosmaisuudesta. Improvisaatio ja sävellykset lomittuivat koko ajan. Jarmo Julkunen improvisoi kitarallaan renessanssin hengessä kommunikoiden tarkasti tekstien kanssa. Eero Hämeenniemen soittamat Rossin, Monteverdin ja Dufayn musiikit ja niihin pohjautuvat improvisaatiot hyödynsivät tehokkaalla tavalla kirkon upeiden renessanssiurkujen viritystä, joka korosti dissonansseja ja sävellajien tunnevärityksiä.
Janne Teivaisen valosuunnittelu kokosi esitystä. Siihen nähden, että valolaitteistoa oli Paavalinkirkkoon asennettu runsaasti, valaistus oli sangen niukkaa ja yhdenmukaista. Kuorin kupolin värittämistä eri valoilla sekä liikkuvia ja tilallisia valoja olisi voinut hyödyntää paljon selvemminkin osana esityksen vahvoja kontrasteja.
Auli Särkiö
Paavalinkirkko 13.3. klo 19
Kirkko soikoon -festivaali: Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle
