Kahden tunnin standardikonsertille haetaan vaihtelua usein tiivistämällä, mutta Kansallisteatteriin tänä viikonloppuna rantautunut Meidän festivaalin talvipaketti lähti toiseen suuntaan: klubiohjelma mukaanluettuna perjantaina ja lauantaina oli tarjolla tapahtumista alkuillasta myöhään yöhön. Enimmillään yli neljän tunnin mittaiset konsertit loivat aidon minifestivaalin, joka oli myös osuva tiivistys Pekka Kuusiston Meidän festivaalin olemuksesta. Kuusisto on pyrkinyt tuomaan tapahtumaan yhä enemmän tekijöitä, jotka eivät suoraan asemoidu klassisen taidemusiikin tai populaarimusiikin koteloihin. ”Taiteen” ja ”popin” kuvitellusta rajavyöhykkeestä on tullut Meidän festivaalin omin reviiri. Siellä se myös kokoaa yhteen eri taustoista tulevia yleisöjä.
Määrittelyn vaikeus on paras tapa määritellä kokeellisuus. Luokittelujen kyseenalaistaminen on muovannut Meidän festivaalista kokeellisen asenteen esittelijän. Vaihtoehtoisuus on nyt trendikästä, ja kokeelliselle tekemiselle on yhä enemmän kulttuurista rakoa. Hyvänä esimerkkinä on Kristian Smedsin Tabu, joka kantaesitettiin syksyllä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Sanattomassa esityksessä Pekka Kuusiston musiikilla oli tärkeä osa. Määrittelyä pakeneva, selvästi kokeellinen teos valtasi valtakunnan ykkösnäyttämön. Juuri Tabu antoi Kuusiston mukaan kipinän Meidän festivaalin kyseiselle Kansallisteatteri-vierailulle.
Minifestivaalilla kuultiin kokeellisia musiikintekijöitä sekä nykymusiikkia, jolle klassisen tai populaarin kaltaiset kontekstit ovat menettäneet merkityksensä. Päävieras oli Suomen ensivierailunsa tehnyt amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja säveltäjä Gabriel Kahane. ”] Hänen laulunsa – kuten lauantai-illan aluksi esitetyt tuoreen The Ambassador -sooloalbumin kappaleet – kallistuvat folk-pop-balladin suuntaan, kun taas laajempien kokoonpanojen teokset, kuten lauantain kohokohtiin kuulunut The Fiction Issue -laulusarja (2012) jousikvartetille, kahdelle laulajalle, harmoonille, pianolle ja kitaralle, ovat miellettävissä sävellyksiksi ”klassisessa mielessä”. The Fiction Issuessa laulajien arkisen jutustelun ahdistunutta pohjavirtaa tulkitsevat soittimien levottomat kommentit.
Kahanen lempeän surumielinen, purevan kantaaottava ja runollinen musiikki vei matkalle, jossa kuulija joutui hylkäämään mieleensä tulevat luokittelevat käsitteet yksi toisensa jälkeen, jazzista modernismiin. Hybridikin tuntuu väärältä sanalta, sillä Kahanen tyyli on itsenäinen, eheä ja omavoimainen – kokeellista musiikkia. Monipuolinen tonaliteetti, lauluilmaisun dynaaminen rikkaus sekä taidelaulun keinot vievät myös Kahanen soololaulut nimeämättömälle maaperälle. Poplaulun ja taidelaulun rajankäynti sekä kysymys nykyaikaisesta taidelaulusta olikin yksi lauantain punaisia lankoja.
Amerikkalaissäveltäjä, Yalen yliopiston sävellysprofessori David Lang on miettinyt aihetta laulusarjassaan Death Speaks (2012). Schubertin jalanjäljillä kulkeva teos naislaulajalle sekä pianolle, sähkökitaralle ja viululle etsii lied-ilmaisulle uutta maaperää kokeellisen rockin estetiikasta, minimalismista ja vaihtoehtomusiikista. Lempeän kuoleman aneleva, rauhoitteleva monologi oli niukkuudessaan vavisuttavaa musiikkia, jota oli mahdoton taivuttaa mihinkään kategoriaan. Teos olisi kotonaan monenlaisella areenalla.
Olisi ollut hienoa kuulla sävellys Maria Ylipään esittämänä. Sairastumisen takia hänen paikalleen oli hypännyt muuntautumiskykyinen nykymusiikkisopraano Ariadne Greif, jonka tulkinnat eivät kuitenkaan jättäneet tilaa harmittelulle. Death Speaks on – The Fiction Issuen lailla – alunperin sävelletty indierock-laulaja Shara Wordenille, eikä Greifkään käsitellyt kappaletta klassisen laulun näkökulmasta. Greif lauloi monologin intiimillä raadollisuudella ja ekstaattisuudella, jonka kaltaista ei Wordenin eleettömästä levytyksestä juuri löydy. Kuusiston, Emil Holmströmin (piano) ja Marzi Nymanin (sähkökitara) soitinpinta tummeni sarjan ydintä kohti kunnes palasi jälleen alun helmeilevään, viileään pisarointiin.
Kontrastina Death Speaksin soittorasiamaiselle äänimaisemalle toimi amerikkalaisen nykymusiikin hitti, George Crumbin Black Angels -jousikvartetto (1970). Pekka Kuusisto, Eriikka Maalismaa, Lilli Maijala ja Markus Hohti tunkeutuivat groteskeihin vinjetteihin täysin suvereenisti. Epätoivoisten, hirtehisten kuvien kavalkadi läikähteli goyamaisena näkypilvenä, jossa erikoisetkin soittotavat sulautuivat saumattomasti osaksi ilmaisua. Vahvistus oli kyllin voimakas korostaen musiikin keinotekoisuutta. Ylipäätään Kansallisteatterin suuri näyttämö on tunnelmallinen ja toimiva paikka vahvistetulle musiikille, ja Pekka Kuusisto oli valinnut mukaan nimenomaan teoksia, joihin sähköisyys kuuluu oleellisesti.
Festivaalin päätti vastikään Vuoden tulokkaaksi Emma-gaalassa valitun vaihtoehtoräppäri Paperi T:n, Kuusiston ja lyömäsoittaja Samuli Kosmisen esitys. Elektroniikka ja improvisaatio ympäröivät vahvalla tavalla Malarian pelko -sooloalbumin kappaleita. Haavoittuvuuden ja itsetutkiskelun teemat linjaavat Paperi T:n runoutta.
Pekka Kuusisto oli illan leppoisa isäntä, jonka jutustelu on jo tuote sinänsä. Ennen kaikkea hän on muusikko, joka taipuu mihin tahansa: Paperi T:n ja Gabriel Kahanen sooloesityksiin osallistuessaan hän lauloi mitä erilaisimmilla saundeilla, loi elektronisia äänimaisemia sähköviuluaan manipuloimalla ja soitteli vauhdikkaita pelimannisävelmiä tai eteerisiä pintoja. Hänen tapansa liukua täydentämään toisten muusikoiden luomuksia sekä kykynsä kuunnella, sulautua ja lisätä kuvaa hyvin Kuusiston poikkeuksellista roolia erilaisten pisteiden yhdistäjänä ja yhteentuojana.
Auli Särkiö
Meidän Festivaali + Kansallisteatteri 12.3. klo 19
