Usko oli Tuusulanjärven kulttuuriympäristössä paraikaa meneillään olevan Meidän festivaalin viidennen päivän teema. Siihen sopivasti alkoi ensimmäinen konsertti Tuusulan pittoreskista puukirkosta elävien (ja alle viisikymppisten) säveltäjien neljällä kamariteoksella. Missy Mazzolin Vespers liikkui hiljaisemmissa kohdissa rajamailla, joissa oli vaikeaa erottaa, mikä musiikissa oli etukäteistä ääninauhaa ja mikä Pekka Kuusiston sooloviulua. Mutta useimmiten viulu oli selkeän solistinen, eikä se silloin pettänyt kertaakaan: jo alun sointi oli pehmeä ja kaunis, siirtymät sulavia ja glissandot laulavia. Esityksestä hehkui voimakas herkkyys, eikä melko tavanomainen, diatoninen harmoniakaan haitannut, kun Vespersin melankolinen kauneus meni suoraan ihon alle.
Myös klarinetisti Taavi Oramo soitti ääninauhan kera Nico Muhlyn kappaleessa It Goes Without Saying, joka oli Vespersin tavoin pilvisen sään musiikkia, mutta myös levottomampi luonteeltaan, voimakkaasti matkalla jonnekin. Kuusiston tavoin Oramollakin olivat pehmeät ja sulavat soivan siveltimen vedot hallussa; pianissimosävyt olivat taidokkaita ja dynaamiset kaaret kontrollissa, ja teoksen rytmisestä liikkeestä huolimatta hänestä vaistosi voimakkaan läsnäolon soittamassaan musiikissa.
Kamus-kvartetilla oli ollut festivaalin aikana kahdet avoimet harjoitukset Aki Yli-Salomäen uudesta teoksesta Sellaisenaan, ja jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen oli osallistunut mielenkiintoisena kokeiluna näihin harjoituksiin kvartetin väliaikaisen treenauttajan roolissa. Ennen kantaesitystä Suhonen vertaili prosessia urheilumaailmaan, esimerkiksi siihen, kuinka harjoitusottelut ovat normaalia jääkiekossa, mutteivät niinkään musiikissa. ”Taito tulee ilmaisun ja läsnäolon kautta, ei vain tekniikan”, oli tämän jazzin ystävän loppulause hänen kehuttuaan Kamus-kvartetin työprosessia. Itse teos, jonka seitsemän osaa kantoivat naivistisia väliotsikoita kuten Jotain kivaakin tai Kaikenlaista, oli kuin suoraan oppikirjasta ”Näin teet helposti lähestyttävää nykymusiikkia sen olematta banaalia tai kitschiä”. Se liikkui laajennettujen sointujen ja jälkiminimalististen kudosten vapaatonaalisissa maisemissa, mutta jousikvartetin keinovaroja monipuolisesti ja taidokkaasti käyttäen – mitä nyt Kohoaminen oli lyydisessä modaalisuudessaan hieman ennalta-arvattava.
Konsertin päätti Britta Byströmin Dream Day sooloalttoviululle. Malin Broman loi soitollaan vähäeleisen mutta uteliaan tunnelman, kuin palloa ylämäkeen tökkivän eläimenpennun. Kappale kehittyi poukkoilevaksi, mutta silti johdonmukaisesti eteneväksi matkaksi, kuin yhden riffihkön motiivin metamorfoosi variaatioineen. Dream Day lainaili maisemia, muttei jäänyt niiden varaan. Se oli raikas ja vailla selkeitä vertailukohtia.
Illan ensimmäinen konsertti Kallio-Kuninkalassa tarttui uskon teemaan kenties kaikkein selkeiten. ”Usko voi olla tuki, tai se voi olla vankila”, lausui Pekka Kuusisto johdantosanoissaan ennen videotaiteilija Maija Tammen ja esiintyjä Charles Quevillonin teosta The 1 m3 of human experiment. Harvassa lienevät ne kamarimusiikkifestivaalit, joilla sujahtaa klaustrofobian ja yleisen kuumotuksen epämukavuusalueelle samalla tavoin kuin tämän teoksen aikana. Quevillon asettui kyyryyn läpinäkyvällä seinällä varustettuun ahtaaseen umpikuutioon, josta kuului ainoastaan mikrofonin välityksellä hänen prosessoitu muminansa, porinansa ja hankauksensa. Samalla kun hengityshöyry kopin lasissa lisääntyi, heijastettiin kankaalle monitulkintaista materiaalia ihmisestä luonnossa virtuaalilasit päässä, toukista raadoissa ja sormesta tökkimässä aivoja. Kyseenalaistetaanko tässä uskoa merkityksiin, pelastukseen tai armoon, vai painotetaanko materiaalin brutaaliudessa niiden merkitystä järjissään pysymiselle? Kuten kirjailija Pauliina Rauhala sanoi uskonnollista uskoa käsittelevässä konsertin välipuheessaan: ”Kotoa ei ole helppo lähteä, vaikka oma tila olisi ahdas.”
Tunnelmanvaihdos oli äärimmäinen esitystä seuranneissa J. S. Bachin 9 kaanonissa Goldberg-muunnelmista. Kuusiston, Bromanin ja sellisti Petja Kainulaisen jousitriolle sovitettu versio hapuili yhtenäisyydessään ja vireessään, ja mitä luultavimmin kyse ei ollut kenenkään yksittäisen muusikon taidosta, vaan liian lyhyestä yhteisestä valmisteluajasta. Onneksi sävellys antoi tylyn paljastavuutensa ohella hienoudessaan paljon anteeksi.
Päätteeksi Kuusisto esitti Steve Reichin (1936-) Violin Phasen toistamiseen näillä festivaaleilla. Teemaa vasten heijastuessaan oli tunnelma avajaispäivän ”kipeän rajuuden” sijaan pikemminkin uhmakas ja itsepintainen. Kuusisto tuntui korostavan tiettyjä kohtia kuin manifestoidakseen vapaata tahtoaan ja eksistentiaalista minuuttaan viulunauhan toisteisuudesta irtautuessaan. Rautaista keskittymistä vaativa teos oli hieno suoritus.
Loppuillan erikoisuutena pianisti Joonas Ahonen soitti täysin pimennetyssä huoneessa Morton Feldmanin (1926-1987) Triadic Memoriesin. Feldmanin musiikille on tyypillistä hiljaisuus, rytminen epämääräisyys sekä hidas kehittyminen. 75 minuutin järkäle toi mieleen kevätauringossa hiljalleen sulavan jäisen kallioseinämän, jonka rinnalla vaikkapa Messiaenin hitaat osat kalpenevat. Konsertti oli kuin olisi meditaatioretriitille mennyt: päässä ehtivät käydä moneen kertaan ihmissuhdepulmat, työstressit, tietoisuuden hellepäivän hikisistä kainaloista ja pelko siitä, ettei ehdi ajoissa Ainolan junaseisakkeelle. Monet muutkin kiemurtelivat ja vilkuilivat vaivihkaa puhelimiensa kelloja. Kärsivällisyyttä testannut teos oli kiintoisa kokemus, jonne ei välttämättä kuitenkaan heti toiste lähtisi. Toisaalta, kun siihen junaan sitten ehti, oli läsnä harvinainen rauha ja aistien rikkaus.
Santeri Kaipiainen
