Harvoin näkee oopperan loppukumarruksissa näin suurta solistijoukkoa: Helsingin konservatorion salissa perjantaina ensi-iltansa saanut Monteverdin Poppean kruunaus toi yhteen 23 solistia ja kuusi tanssijaa. Joku teki ensimmäistä oopperarooliaan, osa oli Konservatorion opiskelijoita, Orpheus’ Muses -barokkioopperayhdistyksen ydinjoukko oli totta kai mukana, ja kaiken kruununa päärooleihin oli saatu huippulaulajat, kun barokkisopraano Katja Vaahtera lauloi Poppeaa ja Saksassa uraa tekevä Merja Mäkelä keisari Neroa.
Poppea huipensi Orpheus’ Muses -työryhmän Monteverdi-trilogian osana Opera BOXin organisoimaa Helsingin oopperakesää. Aiemmat teokset, Orfeus ja Odysseuksen kotiinpaluu, oli niin ikään miehitetty tasapainoisesti, mutta nyt monilukuinen esiintyjäkaarti oli erityisen hyvin sommiteltu siten, että jokainen rooli sai hahmoon sopivan äänen. Oli hienoa, ettei massiivista teosta ollut juuri leikelty, vaan pienetkin välikkeet olivat mukana, ja nuorille laulajille riitti näytön paikkoja ja tiloja hahmojen kehittymiselle. Jumalhahmojen väliintuloja ei ollut poistettu, jolloin asetelma sattuman riepottelemista ihmisistä voimistuu. Tulkinnassa ei kuitenkaan korostunut sokea kohtalo, vaan ihmisten oma pahuus ja julmuus.
Poppean kruunauksen kohdalla iloitaan usein siitä, miten raikkaasti se eroaa romanttisen oopperan moralisoivista sankaritarinoista. Häikäilemättömyys palkitaan riemukkaalla musiikilla. Ville Saukkosen ohjauksessa tarinan raadollisuus otettiin kuitenkin vakavasti ja vietiin loppuun asti. ”] Poppea on perinteisesti nähty suurena rakkaustarinana, jossa lempiväiset viis veisaavat moraalisäännöistä. Nyt näyttämöllä vilpitöntä rakkautta osoitti vain yksi onneton pariskunta (Meri Metsomäki ja David Hackston), eikä heitäkään karkotettu maanpakoon yhdessä, kuten libretossa.
Pääpari Poppea ja Nero eivät toisistaan välittäneet: valtaa jahtaava Poppea ei viitsinyt edes peitellä kyllästyneisyyttään, kun taas Nero näytettiin sekopäisenä narsistina. Suurenmoisen roolityön tehneen Katja Vaahteran karunkaunis ääni oli tähän omiaan, ja Merja Mäkelän majesteetillinen mezzosopraano muhevoitui sitä mukaa, kun hullunkiilto silmissä terävöityi. Lopun kruunajaiskohtaus oli ilojuhlan sijaan järkyttävä tuhokuva, ja viittaukset tarinaan Nerosta Rooman palon sytyttäjänä sekä Pygmalion-myytin patsaaseen rakastuneeseen mieheen viimeistelivät vision rakkaudettomuudesta. Linda Roligin ihastuttava Cupido-hahmo vaikutti viimeiseen asti sokean hyväuskoiselta, kunnes hän lopussa paljastaa todelliset karvansa ja ilakoi julmuudesta.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Neron hovi oli mielivallan tyyssija täynnä kidutusta ja tekaistuja syytöksiä. Laura Humppilan koreografiassa tanssijat olivat lauma tuhoisia haluja, jotka puristivat ihmiset painiotteeseensa. Myös edellisiin Monteverdi-oopperoihin puvut suunnitellut Hanna Hakkarainen oli luonut Tuukka Aimasmäen kanssa visuaalisen maailman, jossa glitterinhohtoinen elämä ei pystynyt peittelemään veritahroja. Valkoinen ja punainen loivat yhdenmukaiset väriraamit, joissa Hakkaraisen herkullinen puvustus sai olla moniulotteista vaikuttamatta sekavalta: dekadentissa kokonaisuudessa kättä löivät toogat, Caravaggiot, kasarihenkiset bilehileet ja japanilaiset teatterihahmot. Aimasmäen antiikkiprojisoinnit jatkoivat Carita Elkon aikaisemmissa tuotannoissa hyödyntämää geometrisyyttä. Tuukka Törneblom valaisi lavan hämyisäksi.
Veri virtasi screenillä ja tahrasi lavastuksena toimineita sänkyjä, mutta mihinkään splatteriin ei esitys äitynyt: Saukkoselle ominaiseen tapaan tanssillinen liikekieli ja installaatiomainen visuaalisuus etäännyttivät sopivalla tavalla, ja tulkinta kouraisi syvältä mässyttelemättä väkivallalla.
Kapellimestari Edward Ananian-Cooperilla oli orkesterissa jälleen käytössään värikäs sointiväripaletti, jonka hän oli orkestroinut taiten tukemaan tulkinnan sävyjä. Lopun traagiseen käännökseen oli lisätty kierroksia omalla soinnutuksella. Vielä tehokkaamminkin olisivat soittajat voineet tutkiskella Poppean kruunauksen valtavaa musiikillista rikkautta. Myös kokeneimmilta laulajilta olisin paikoin odottanut rohkeampaa musiikillista otetta.
Toisaalta nyt oli selvää, että roolityöt menivät varhaisbarokkitaituroinnin edelle: Katja Vaahtera osoitti ällistyttävän hienosti, miten musiikki ja teksti voivat pelkän tulkintaotteen kautta muuttua peilikuvakseen. Hän oli kylmä ja paatunut Poppea, jonka laulamiseen moninaiset tunne-efektit eivät olisi istuneetkaan. Monteverdi oli joka tapauksessa esittäjillä erittäin vaikuttavasti näpeissä, vaikka kyseessä on hyvin haastava barokkimusisoinnin tyylilaji. Esimerkiksi Konservatorion lauluopiskelija Sanna Iljin lauloi ällöttävänä hovipoikana notkean tyylitaitoisesti. Mainittakoon myös hienostunut Emma Suszko syrjäytettynä keisarinnana, Elisabet Petsalo ja Anu Ontronen lipevinä imettäjinä ja komeaääninen Aapo-Tapani Kilpelä zen-munkiksi puettuna filosofi Senecana.
Auli Särkiö-Pitkänen
Monteverdi: Poppean kruunaus Helsingin konservatorion salissa 28.8. klo 18, ensi-ilta 25.8.
Muut esitykset:
30.8.2017 klo 18
1.9.2017 klo 18
Ohjaus: Ville Saukkonen
Musiikinjohto: Edward Ananian-Cooper
Koreografia: Laura Humppila
Visualisointi: Hanna Hakkarainen ja Tuukka Aimasmäki
Valot: Tuukka Törneblom
Maskeeraus: Taru Haili ja Stephanie Korhonen
