Nykyoopperalla pyyhkii Suomessa tunnetusti hyvin, ja myös nuoret säveltäjät ovat kiinnostuneita oopperasta ja musiikkiteatterista. Lyhyitä, kevyesti näyttämöllistettyjä pienoisesityksiä voisi tuoda monen teoksen iltoina näkyvämmillekin areenoille kuin opiskelija- ja showcase-yhteyksiin, sellaisiin kuin Novia-ammattikorkeakoulun NY musikteater -projekti tai eilen Klang-nykymusiikkisarjassa kuultu Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun musiikkiteatterikonsertti. Lyhyyttä ei nimittäin kannata väheksyä, vaan pieni muoto on erityisen avoin kokeilemiselle.
Illan teema, ”musiikkiteatteri nyt”, sai Taideyliopiston sävellys- ja dramaturgiopiskelijoiden käsittelyssä kiitettävän erilaisia vastauksia, joita tulkitsivat erityyppiset laulajat ja näyttelijät sekä Zagros Ensemblen muusikoiden ympärille kootut pienyhtyeet.
Konsertin yllättävintä antia oli säveltäjä Dante Thelestamin näytelmäkirjailija Iira Halttusen opinnäyte-esitykseen pohjaama Maailman huipulla, eräänlainen eriskummallinen, minikokoinen antimusikaali cheerleadereiden itseymmärryksestä. Pop-jazz-laulajat Riina Riikonen ja Tuulikki Blom lauloivat Minna Koskimiehen soittaman uusminimalistisen pianotekstuurin päällä urheilumaailman tuhoisasta voitonkulttuurista, valmentajien vallasta, väkivaltafantasioista ja itseinhosta. Thelestam oli muovannut uneliaasta popahtavuudesta ja banaaliudesta riemastuttavan, suorastaan nerokkaan musiikkikonseptin, joka lyhyessä ajassa muodosti toimivan kaaren. Äärimmäinen lakonisuus törmäsi taustalla häämöttävän cheerleader-maailman atleettiseen hyperpirteyteen. Esitystä ei nyt ollut näyttämöllistetty ollenkaan lukuunottamatta muutamia niukkoja projisointeja, ja Maailman huipulla toimiikin epäilemättä hyvin radiossa, kun Yle 20.12. esittää tämän konsertin Ajassa soi -ohjelmassaan. Esitys ansaitsisi ohjauksen, joka visualisoi esiin musiikin kuivan satiirisuuden; nyt perfektionisminsa limboon jähmettyneet tytöt pom-pomeineen oli vain kuviteltava mielessään.
Dramaturgi-runoilija Klaus Maunukselan sekä säveltäjä Aino Tenkasen Darwininsirkut asemoitui oopperan tai musiikkiteatterin sijaan pikemminkin näyttämölliseksi laulusarjaksi yhtyeelle, tenorille ja puhujalle. Teoksista tämä oli sisällöltään keskeneräisin, mutta ainekset olivat jännittäviä. Erityisesti vaikutuksen teki Tenkasen intensiivisesti eteenpäin kiertyvä ja sointivoimainen musiikki. ”] Darwinin päiväkirjoista ammentava, evoluutiota ja ihmisyyttä mietiskelevä aihe oli muotoutunut palmikoiden ja lomittuen eteneväksi musiikiksi, joka tavoitti tunteen vuosimiljoonien kulumisesta. Kivien käyttö lyömäsoittimena sopi teokseen hyvin. Dramaturgisesti se ei lähtenyt liikkeelle tai kehittynyt; Juho Punkeri enkelimäisen puhdaslinjaisella tenorillaan sekä lausuja Janna Räsänen toivat pieninä otteina esiin kuvauksia Galápagossaarten linnuista, maisemasta ja elämän ihmeestä. Esiintyjät olivat pukeutuneet viktoriaanisiin yöpaitoihin, ja ilman käsiohjelman apua ei olisi avautunut, että heidän roolinaan oli muistuttaa Darwinin tyttäriä.
Klaus Maunuksela vastasi tekstistä myös toisessa esityksessä, joka oli puolestaan teosnelikosta taiteellisesti kypsin: säveltäjä Walter Sallisen kanssa luotu Magenta Boy, joka edusti esimerkillisesti uutta musiikkiteatteria. Ville Niemen video ja Kai Mäki-Ullakon äänisuunnittelu kietoutuivat näyttelijä Wilhelm Enckellin monologiin, jota klarinetti (Mikko Raasakka), saksofoni (Anna-Sofia Anttonen) ja fagotti (Noora Kärnä) kommentoivat ja ympäröivät muuntautuen saumattomasti vainoavasta piikittelystä helliväksi karaoketaustaksi. Näyttämönä toimi videotekniikan avulla operoitu YouTube-näkymä, jolla selin yleisöön istunut Magenta Boy toteutti suurta kaapistatuloaan. Esitys osui iskevästi tubetuskulttuuriin kysyen, onko minuuden ristiriitaisuudelle ja ihmisyyden sekä seksuaalisuuden moninaisuudelle oikeasti tilaa yhteiskunnassa, jossa identiteetin etsinnästä tulee itseä kategorisoiva selfieprojekti. Esitys oli hieno esimerkki siitä, miten terävästi uuden musiikkiteatterin keinoin voidaan tarrautua eri taiteenlajeihin, ajankohtaisiin aiheisiin ja tyylikeinoihin.
Klassisimmin oopperailmaisua henki säveltäjä Heidi Hassisen ja kirjailija Elli Salon Huoli, illan tasapainoisimmin kaareutuva teos. Salon tausta kuunnelmien parissa oli vaikuttanut siihen, että Hassisen läpikuultavan modernistinen, loppua kohti tummemmin junnaava musiikki vuorotteli kuunnelmapiirteiden, puhedialogin ja ääninauhan, kanssa. Elli Vallinoja eleettömän kauniilla mezzollaan ja Juho-Matias Keränen puhelaulumaisessa roolissa tulkitsivat äitiä ja tämän alkoholisoitunutta poikaa. Teos käsitteli huolestuneen lähimmäisen ajatuskulkuja, fantasioita ja kauhukuvia – huipentuma, jossa poika kuolee sairaalassa, tuntui painajaiselta pikemminkin kuin realismilta. Tässä epätoden ja toden rajan kuvaamisessa teos ei aivan onnistunut – ehkä keskeneräisiä lauseita muistuttavaa muotoa ja nauhan naisääniä olisi voinut hyödyntää paremmin. Kun kokonaisuus oli varsin eheä ja näyttämöllisestikin viimeistelty (säveltäjän suunnittelemat valoefektit muovasivat draaman kaarta), Hassisen musiikilta olisi kaivannut persoonallisempaa, tuoreempaa ääntä ja dramaturgisesti vahvempaa roolia. Huoli kannattaa laajentaa pitemmäksi oopperaksi, sillä lyhyys ei niinkään ruokkinut sitä, vaan pidätteli sen potentiaalia.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalon Sonore-sali 12.12. klo 19.30
Klang-nykymusiikkisarja: Soikoon! – Musiikki, teksti ja näyttämö
Walter Sallinen, Aino Tenkanen, Dante Thelestam ja Heidi Hassinen, SibA
Klaus Maunuksela, Iira Halttunen ja Elli Salo, TeaK
Esiintyjät: Wilhelm Enckell, Juho Punkeri, Janna Räsänen, Riina Riikonen, Tuulikki Blom, Elli Vallinoja, Juho-Matias Keränen
Muusikot: Hanna Kinnunen, huilu, Mikko Raasakka, klarinetti, Timo Alanen, sello, Noora Kärnä, fagotti, Minna Koskimies, piano, Anna-Sofia Anttonen, saksofoni, Elmeri Uusikorpi ja Touko Leinonen, lyömäsoittimet
Edit 19.12. klo 16:31: Toisin kuin alunperin kirjoitettiin, teoksen Huoli valaistus oli säveltäjän itsensä, ei puvustaja Ingvill Fossheimin käsialaa.
