Radion sinfoniaorkesteri järjesti sinfoniakonserttiperinteen mittapuulla poikkeuksellisen vahvan nykymusiikki-illan. Nykymusiikkitapaukseksi konsertin teki jo se, että kantaesityksensä sai vuonna 2006 Teosto-palkitun Sampo Haapamäen ensimmäinen täysimittainen sinfoniaorkesteriteos, 25 minuuttinen – siis keskimääräistä hivenen laajempi – Motto. Se oli päässyt konsertin paraatipaikalle, ainoaksi teokseksi väliajan jälkeen. Tyypillisesti nykymusiikille varatulle paikalle, avausteokseksi, oli niin ikään valittu uutta musiikkia, Sebastian Fagerlundin Isola (2007), jonka konsertin johtanut Dima Slobodeniouk tilasi aikoinaan Korsholman musiikkijuhlille. Tuloksena oli kahden hyvin erilaisen sävelkielen kohtaaminen. ”]
Säveltäjät edustivat erityyppisiä ja suorastaan vastakkaisia lähestymistapoja nykyorkesterimusiikkiin. Mikrotonaalisuutta viimeaikaisilla teoksillaan intensiivisesti tutkinut Haapamäki on abstrakteja luomuksia rakentava keksijä-säveltäjä, kun taas Fagerlundin sävellyksillä on usein monipuolinen ulkomusiikillinen inspiraationlähde, Isolan tapauksessa Seilin saari, jonne 1600-luvulla eristettiin spitaalisia ja mielisairaita. Fagerlund on elementissään ison orkesterin kanssa luodessaan muhkeita, hehkuvia sointiaaltoja, rytmikkäästi jyllääviä tekstuureita ja tarinallisia jatkumoita käyttäen pitkälti perinteisiä soitintekniikoita. Haapamäki puolestaan on ensisijaisesti kiinnostunut laajennetuista soittotavoista ja uudenlaisista tavoista ajatella muotokieltä.
Kantaesitetyn teoksen otsikon saattoi ajatella viittaavan myös kokonaisuudessaan Haapamäen neljäsosasävelaskelpyrintöihin, joista uusi sävellys teki mottomaisen yhteenvedon. Rakenteeltaan teos eteni rihmastomaisesti, jossa erilaiset eleet synnyttivät levottomasti assosioiden uusia pisteitä ja alueita. Painavat aksentit ja repaleiset kentät sekä hauraat äänenpalaset ja massiiviset tutti-iskut – tragikoomisen mahleriaanisen nuijan kera – kävivät omalakista vuoropuheluaan. Erityisen leimansa teokselle antoi tietysti mikrotonaalisuus, joka läpäisi sen kauttaaltaan. Mikrotonaalisuudelle ominainen äänitason monitulkintaisuus loi ääriviivoiltaan sumean ja kangastuksenomaisen maailman, jonka koko potentiaalia ei kuitenkaan käytetty: soinnillisesti Motto oli verraten epäkiinnostava, sammunut ja himmeä.
Fagerlundin Isola jatkaa merimusiikkien pitkää jatkumoa mielikuvitusta kiihottavalla aaltoliikkeellään ja salaperäisellä kohtalonomaisuudellaan. Ulkomusiikillisuus ei kuitenkaan tarkoita jonkin asian jäljittelyä, vaan merkitykset ja elementit kerrostuvat dynaamiseksi, moninäkökulmaiseksi maailmaksi, jonka Fagerlund orkestroi huumaavalla tavalla. Kuvailevat eleet, kuten pitkät laskevat kulut, saavat symbolista syvyyttä. Slobodeniouk on notkea, huolellinen johtaja, joka tulkitsi teoksen RSO:n kanssa jäntevin liikkein ja mystisiä tunnelmia omistautuneesti maalaten.
Isolan alkupuolen haikea sellosoolo toimi luontevana linkkinä nuoren Jonathan Roozemanin esittämiin Tshaikovskin Rokokoo-muunnelmiin, vaikka alunperin konsertin solistina pitikin esiintyä Henri Sigfridssonin, joka joutui perumaan esiintymisensä. Viime vuonna Tshaikovski-kilpailun kuudenneksi yltäneen Roozemanin olemus oli rennon hyväntuulinen, kontakti orkesteriin syntyi helposti. Nostalgisen lempeä muunnelmasarja sai raikkaan ja keveän tulkinnan, joka oli pehmeiden pianissimosävyjen juhlaa: Roozemanin levollinen, pakoton ja pehmeä sellosointi oli omiaan Tshaikovskin unelmoivaan maailmaan, joka täydentyi antoisasti orkesterin kanssa ylimääräisenä soitetulla Tshaikovskin Andante cantabilella.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 18.3. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Dima Slobodeniouk
Jonathan Roozeman, sello
Istumapaikka: S-katsomo permannon keskellä
