Aulis Sallisen Punainen viiva Turun kaupunginteatterissa. Ohjaus Mikko Kouki, musiikinjohto Ville Matvejeff.
Turun kaupunginteatterin isolla lavalla on tehty oopperaa viimeksi 2000-luvun alussa. Ohjelmassa oli muun muassa Verdiä, Janáčekia ja aivan viimeiseksi Ilkka Kuusiston Muumiooppera. Sitten peli puhallettiin poikki, kun akustiikka todettiin oopperalauluun kelvottomaksi.
Paljon on virrannut Aurajoessa vettä sen jälkeen. Vanha oopperayhdistys on lakkautettu ja koko oopperatoiminta Turussa on muuttunut sattumanvaraiseksi, nykyisin toki enemmän tai vähemmän säännölliseksi, esitysareenoina lähinnä Turun konserttitalo ja Åbo Svenska Teater. Kaupunginteatteriin puolestaan on tehty täysremontti.
Oopperan tekemistä ison teatterin päälavalla kokeiltiin nyt ensimmäisen kerran uusin eväin: Orkesteri ei soitakaan ahtaassa montussa pienennetyllä kokoonpanolla vaan lavan takaosassa poissa näkyvistä. Niin soittokunnan kuin laulajienkin esitys on vahvistettu sähköisesti.
Teokseksi oli valittu Aulis Sallisen, armoitetun musiikkidramaturgin Punainen viiva, teos, josta ei puutu draamaa, värejä, huumoria eikä kiinnostavia henkilöitä. Sallinen osaa kaiken, mitä ooppera vaatii: parodiointiin saakka viedyn musiikin karakterisoinnin, iskevien sävelmien kirjoittamisen sekä syvämietteisen tunnelmoinnin.
Punainen viiva alkaa karhun, kaiken kurjuuden ruumiillistuman, musiikillisella muotokuvalla, teemalla, jonka mieskuoro laulaa – tai pikemminkin mylvii. Sallinen käyttää teemaa johtoaiheen tapaan oopperan mittaan viitatessaan köyhän kansan surkeiden olojen alkusyyhyn.
Oopperassa on muitakin johtoaihemaisia ideoita, kuten Vestmanviiki-balladista kiteytetty melodianpätkä, joka viittaa hiukan vauraamman kansan rauhalliseen elämänmenoon, ja Topin unihoureessa kuulema rovastin irvokkaaksi vääntyvä koraali, joka liittyy kirkolliseen ylimielisyyteen, suorastaan julmuuteen, ynnä työväenmarssin kaltainen rytminen karakteri.
On vähättelyä todeta Mikko Koukin saaneen uransa ensimmäisestä oopperaohjauksesta sulan hattuunsa – itse puhuisin kokonaisesta sulkapäähineestä!
Henkilöohjaus oli uskomattoman tarkkaa ja vivahteikasta, väkevää ja upeasti ajoitettua. Kukin henkilö teki loogisesti omaa karakteriaan, ei maneereita, ei ylinäyttelemistä. Joukkokohtaukset olivat, mikäli mahdollista, vieläkin iskevämpiä. Esimerkiksi toisen näytöksen alun kaksoiskuorokohtausta on vaikea kuvitella tehtävän enää tehokkaammin.
Yhdessä Jani Uljaksen lavastuksen ja Timo Alhasen valojen kanssa näyttämötoteutus oli täysipainoista näyttämötaidetta. Elektroniikan kautta kuuluva musiikki hieman töksähti korvaan aluksi, mutta hämmästyttävän pian korva siihen tottui.
Punaiseen viivaan oli pestattu hienot solistit. Johanna Rusanen-Kartano lauloi suurenmoisesti ja eläytyi vahvasti osaansa Korpiloukon ankean mökin akkana. Vastaavaa työtä teki Waltteri Torikka Topin osassa. Muita solisteja pitää kehua samassa mitassa, Nicholas Söderlund kaksoisroolissa Simana Arhippainina ja pappina, Petri Bäckström Puntarpäänä, Päivi Nisula Kaisana ja niin edelleen. Oopperakuoro kuulosti kokoaan suuremmalta, ja Turun filharmoninen orkesteri soitti erinomaisesti. Ville Matvejeff johti kokonaisuuden varmoin ottein maaliin.
Matti Lehtonen
