Baijerin radion sinfoniaorkesteri tarjosi Musiikkitalossa sellaista orkesterisoiton hurmaa, ettei se jäänyt toiseksi edes pari viikkoa sitten Tampereella esiintyneille Wienin filharmonikoille.
Kapellimestarin ja orkesterin suhde oli baijerilaisilla jopa tiiviimpi. Muusikot seurasivat ylikapellimestariaan Mariss Jansonsia intuitiivisella reaktioherkkyydellä, ja yhteinen suunta tuntui koko ajan niin maukkaissa yksityiskohdissa kuin suurissa kaarroksissa.
Wieniläiset käyttävät pelkkiä vierailijoita, ja Daniel Hardingin pikalennätys Tampereelle ei tarjonnut yhtä harmonista yhteistä pulssia – vaikka soiton taso sinänsä huippua olikin.
Vaikka baijerilaisten ohjelma oli kevyempi sikäli, että suuren sinfonian korvasivat Straussin Don Juan ja Ravelin La Valse, värien kirjossa ja orkestraalisessa taituruudessa ei menetetty yhtään. Teokset sopivat sikäli hyvin yhteen, että kummatkin kuvaavat nautinnollista hybristä, joka kääntyy tuhoksi.
Juurevana ja teknisesti varmana tunnettu soittajisto on Jansonsin ylikapellimestarikaudella saanut soittoonsa paljon enemmän detalji- ja nyanssirikkautta. Samalla se on säilyttänyt annoksen baijerilaista suoruutta. Tämä soittajisto ei hienostele.
Muhkeus ja bassosta lähtevä juurevuus on tyypillistä saksalaista perinnettä, mutta Baijerin RSO eroaa esimerkiksi Berliinin filharmonikoista, Dresdenin Staatskapellesta tai Leipzigin Gewandhaus-orkesterista – jos Saksan neljän kärjestä puhutaan.
Näillä kolmella on pidempi perinne, joka tuntuu niin kuin vuosikertaviineissä. Baijerilaiset ovat päässeet aristokraattisiin piireihin myöhemmin, mikä kuuluu myös joustavuutena. Muusikoiden silkka osaaminen on oleellisempaa kuin patina.
Jos berliiniläisten soittoa kuvaa maskuliinisen intensiiviseksi ja wieniläisten aistilliseksi ja fraseerauksella nautiskelevaksi, baijerilaiset asettuvat tässäkin näiden väliin – tai oikeastaan siirtyilevät tarvittaessa luonteesta toiseen. Esimerkkejä arsenaalin monipuolisuudesta kuultiin kautta illan.
Straussin Don Juanista ei tullut pelkkää yltiöpäistä eteenpäin rynnistystä makoisin lyyrisin sivutaittein, vaan orkestraalinen kudos oli monitasoista ja elävää. Draaman tuntu säilyi rakkauskohtauksia ja lopun taistelussa häviötä myöten. Puhaltimien soolot olivat priimaa, ja uljautta ja hivelevyyttä yhdistelevät käyrätorvet kruunasivat nautinnon.
Ravelin La Valsessa Jansons piti koko ajan valssirytmin tarkan jäntevänä ja korosti pyörteistä liike-energiaa uhkaavan dekadenssin asemesta. Kuva rotkon reunalla tanssivasta Wienistä välittyi värikkäässä ja kutkuttavasti karakterisoidussa esityksessä.
Prokofjevin viulukonsertossa nro 1 solistina soitti Suomessa tuttu Frank Peter Zimmermann. Hän vältti itsetietoista briljeeraamista ja lyöttäytyi yhdeksi ensembeksi orkesterin kanssa. Esityksessä korostui teoksen balettimaisuus: se oli täynnä satumaisia keijukuoroja, taiturillisia soolo- ja ensembletansseja ja pahisten groteskia luonnehdintaa.
Orkesterin hopeisena välkkyvä sointikuva viulistin linjaa vasten piirtyi erityisen mieleenpainuvana ensimmäisen osan lopussa. Konserton voi tulkita alkuvoimaisemmin, mutta Zimermannin ja Jansonsin aisteja hivelevä näkemys puolusti hyvin paikkaansa.
Encore-numeroissaan orkesteri esitteli osaamisensa äärilaitoja hauskasti sipsuttavassa Boccherinissa ja Bartókin Ihmeellisen mandariinin lopun raivoisassa tykityksessä.
Harri Kuusisaari
