Tietääköhän pääkaupunkiseudun konserttiyleisö edes, miten suuri pianisti esiintyy säännöllisesti Tapiola Sinfoniettan taiteellisena partnerina? Alexander Melnikov ei ole tähtikultilla silattu ja markkinoinnilla paketoitu muusikko, mutten epäile sanoa häntä yhdeksi kiinnostavimmista elävistä pianon runoilijoista.
Melnikovin suuruus ei ole suurta ääntä, sillä hänen voimansa on soiton sisäistyneisyydessä ja tyylitajuisuudessa. Kun hän aloitti Tapiolassa perjantaisen Brahms-maratonin säveltäjän seitsemällä pianofantasialla op. 116, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.
Melnikovin kosketus on erikoislaatuinen: se pysyy klaviatuurin pinnassa ja erottelee loputtoman määrän hiljaisia haivenia ja läpikuultavia sointuja, joista kuitenkin kasvaa jäntevä kokonaisuus. Jokainen juoksutuskin asettuu osaksi sävykästä linjaa.
Hän osaa häivyttää pianon perkussiivisen perusluonteen kokonaan ja tehdä siitä sielun syvimpien värinöiden tulkin. Takaa paistaa hänen kiinnostuksensa periodisoittimin, mutta millään tavalla historiallislähtöistä soitto ei ole vaan ajatonta.
Brahmsissa on tietenkin oltava myös yrmeää ytyä, ja sitäkin pianistilta löytyy. Fantasiateoksen capricciot osoittivat, miten paljon enemmän tasoja romanttinen kuohunta saa, kun takana ei ole rymistelevä voima vaan kirkas ajatus. Intermezzojen aineettoman herkässä, hiljaisuutta kuulostelevassa muodonnassa kuulija sai pidätellä hengitystään.
Kautta illan sai ihailla Melnikovin musisoinnin luontevuutta erilaisissa rooleissa: kuultiin sooloteoksia, pianokvartetto ja lopuksi vielä monumentaalinen d-molli-konsertto. Edellisenä iltana hän oli soittanut Sellosalissa vastaavan rupeaman kamarimusiikkia.
Jännitin vähän, miten d-molli-konserton intohimojen purkaukset sopivat Melnikoville, mutta ei mitään huolta. Virtuoosisissa jaksoissa hän jäntevöitti otettaan ja antoi oktaavien ja trillien ärjyä. Silti pakahduttava romantiikka oli selkeästi jäsenneltyä, orkesterin tekstuurin osana hengittävää ja runollisilla vivahdeherkuilla viimeisteltyä.
Melnikovin taito värittää sointuja ikään kuin aina uuden lehden avaten mutta silti musiikin jatkumoa korostaen, on ihmeellinen. Hidas osa sai tämän hyveen ansiosta aineetonta leijuvuutta, mutta yhtä tärkeää oli dialogi orkesterin puhallinsoolojen kanssa.
Kontakti kapellimestari Olari Eltsin kanssa oli kautta linjan tiivis. Finaaliin he loivat väkevän ja vetävän flown, jonka voima ei ollut yhtään puserrettua. Tapiola Sinfoniettan kompakti ja elävä musisointi sopi hyvin yhteen solistin ajatusten kanssa, vaikka tässä musiikissa onkin totuttu kuulemaan isojen orkesterien muhkeita sointipintoja.
Pianokvartetossa nro 3 pääosassa oli Melnikovin kommunikaatiokyky: miten hän suhteutti jokaisen sävelen osaksi kokonaisuutta, tekstuuria tarkasti punniten. Valitettavasti viulisti Jukka Rantamäen, alttoviulisti Janne Saaren ja sellisti Mikko Pitkäpaasin soitto ei yltänyt samalle tasolle. Viulu soi erityisen kapeasti. Ehkä harjoitusaikaakin oli puuttunut.
Harri Kuusisaari
