When you’ve got the sound…you don’t have to talk about it so much. Näin kuului erään ikonisen syntetisaattorivalmistajan mainoslause aikoinaan. Parikymppinen säveltäjäsukupolvi teki pesäeron menneeseen ja kumosi väitteen konsertissaan. Edelleen toki syntetisaattorikin kiehtoo jotakuta. Monet lelut, leikkikaverit ja opintosuoritukset tarjosi talo. Teknologinen kolkkous tai yksisuuntaisen signaalin ylimielisyys jäivät kuitenkin ilahduttavasti puuttumaan.
Tekisi aina mieli sanoa, että elämme murrosaikoja. Vaikka Sibelius-Akatemian sävellysopiskelijoiden ja heidän oppiaineensa järjestämät tapahtumat kuluneen viikon sisällä eivät keränneetkään paikallaolijoita kuin nimeksi, ilmassa on muutoksen merkkejä. Nuorin säveltäjäpolvi on nöyrtynyt tekemään olennaisimman palveluksen omaa tulevaisuuttaan kohtaan – juontamaan uusimman musiikin konsertteja. Yhteisöllisyyden ilo tarttui kandidaattivaiheen opiskelijoiden konsertissa jo muutamaa päivää ennen kuin vuorossa oli Klang-konserttisarjan osana kuultua elektroakustista musiikkia.
Soikoon!-konserteilla on kiinteät sijaintinsa opetusrupeamien päätepisteissä, mutta sisäpiirimäisen kevätjuhlan tuntu oli nyt tiessään. Nimenomaan itse säveltäjyyden Suomessa saamaan suureen arvostukseen suhteutettuna on hämmentävää, että penkkirivien täyttö oli niin harvaa. Radio hoitaa onneksi kulttuurityötään tämänkin konsertin osalta. Aiemmin hieman paradoksaalisesti nimetyssä Just music! -konsertissa (ei siis tullut puhdasvireisyyttä, absoluuttisuutta eikä musiikista vaikenemista) teosten välisiä haastatteluita hoitivat ja samalla iltaa näpsäkästi rytmittivät säveltäjät itse; nyt toimittaja Kare Eskola luotsasi ilahduttavan yleistajuista ajatustenvaihtoa. ”]
Sähköisen salin nyt-hetkessä vain joutui valitettavan usein kuulemaan anteeksipyyntöjä siitä, ettei langaton lennätin vie koteihin asti takakaiuttimien signaalia tai tilan visuaaleja. Ei toimi, ei. Ehdotankin, että vastaavat konsertit lähetetään jatkossa kuvallisessa formaatissa sekä ihmispäätä mallintavan binauraalisen mikrofonitekniikan avulla.
Teknologian ja lihastyön liitto oli monessa kohdassa ihanteellinen. Kokonaisidea huokui Sibelius-Akatemian oppiainerajojen sulamista: defunensemblen esityksiin huipentui oppimisprosessi niin tulkitsijayhteistyössä, nauhatekniikoissa kuin osalla myös multimediassa. Yleinen lopputulema oli – vähemmän yllättäen – sävellyksen tekninen ja filosofinen pluralismi, mutta nuoria säveltäjiä tällä kertaa yhteen nivonut pohdinta kuulohavaitsemisen metkuista oli heijastumaa lähinaapurin eli musiikkiteknologian oppiaineen vahvasta panostuksesta akusmaattiseen musiikkiin. Ja kun synnytysapua ja vastapalloa tarjosi sävellystyöpajassaan kotimaisen skenen suvereeni hallitsijayhtye, tämä kaikki vaikutti luonnolliselta.
Kantaesitetyt sävellykset ilmensivät työtapojen ja datan välittämisen suhteen suurta häpeilemättömyyttä. Ainoa medium- tai mediaskeptisyys olikin Itzam Zapatan Glitch or the Aesthetics of Failure -teoksessa, joka hengitti ajassaan myös videon avulla. Nettiajan toivoton levottomuus kulminoitui Britney Spearsin …Baby One More Time -musiikkivideosta (1998) kaapattuihin ruutuihin.
Genrehistoriaa piirtäneissä (ja YouTubesssa 200 milj. katselukertaa ylittäneissä) sekunneissa keskenkasvuisen pop-tähden esittämä lukiolaistyttö riutuu aikuisten määrittelemän maailman tylsyydessä, jonka sovinnaisuudesta pakeneminen osoittautuukin vain uneksi. Yhtä lailla Zapata haastoi viehättymään error-tilan anarkistisuudesta ja vapautumaan musiikin ismeistä.
Tekniikoiden ja materiaalivalintojen uskallus yhdisti Tuomas Kettusen A very distant landscapea sekä Pekka Koiviston Kajoa. ’Maisema’ nimessä tai Koiviston käyttämä niin sanottu vähentävä äänisynteesi 1960-lukulaisine ihanteineen olisivat lähimmän ulko-oven suuntaa ennakoivia kirosanoja melkein missä tahansa puritaanipiireissä, mutta ei sen sijaan Sibelius-Akatemian vuoden 2016 hengessä.
Koivisto rohmusi eittämättä konsertin suurimman genrehistorian painolastin. Kajo vei livesoittoa punnertaneen pianisti Emil Holmströmin lopulta saumattomaan ja sub-taajuutta värähdyttäneeseen äänimyrskyyn, jossa osa akustisesta äänestä oli kuin takaperoiseksi vaiheistettuja. Kettusella taas uskaliaan hienovarainen nauha tarjosi lähes tyylikeinokliseenä tunnettua nurinkurista resonointia.
Heidi Hassinen ja Juhani Vesikkala vastasivat teoksillaan sanojensa huutoon. Vain päiviä aiemmin nämä nuoret säveltäjät antoivat ymmärtää heidän oppiaineensa järjestämässä Klassinen Suomi 2032 -paneelikeskustelussa, miten aikalaismusiikin on suorastaan välttämätöntä kommunikoida omaa aikaansa ilmentävin tavoin.
Hassinen tarttui suureen visioon runosta innoittuneen teoksensa D’où viennent les ombres? (’Mistä varjot tulevat?’) multimediaalisuudessa. Konsertin alkuun sopi esteettisesti lähes marttyyrimäinen kappale, joka ohjasi silmukan muotoisen valon avulla saliin saapunutta kuuntelemaan monikanavaääntä oikein ikään kuin iskulauseella ”ei tää kuule hei niin vaikeeta oo”. Ei liene sattumaa, että näistä samalla vähän veljien ja siskojenkin yleisösuhdetta avittavista intentioista vastasi Korvat auki -yhdistyksen aktiivi ja virallinen tiedottaja.
Vesikkalan kappale boxes, open/close tutki varsin syvällisesti itse elektroakustisuuden olemusta. Säveltäjä ammensi vahvaa soittajataustaansa piano-osuuden kirjavassa sonoriteetissä. Joudun myöntämään, etten viettänyt itse perkeptuaalisesti parasta päivääni, joten osa sävykkäästä havaintoproblematiikasta lensi bumerangina takaisin kaiuttimeen. Dramaturgia palkitsi sillä, ettei kaikkea virkistävän metatasoista äänihavainnon approbatur-oppimäärää sullottu aivoihin heti ensi pihauksilla. Älyllisyyden kiillotus saavutettiin peräti äänellisellä linssiin viilaamisella: huilisti Hanna Kinnusen tehtävä oli paikoitellen vain teeskennellä akustista soittamista.
Korvat ovat auki. Viimeistään nyt kannattaa ottaa tavaksi merkata kalenteriin ainakin vuosittaisten Suvivirren ja Vain elämää -artistijulkistuksen lomaan perinne nimeltä Soikoon!
Tatu Tamminen
Soikoon! Nuorimpien säveltäjien elektroakustisia teoksia defunensemblelle
30.5. Musiikkitalo, Camerata
defunensemble: Hanna Kinnunen, huilu, Mikko Raasakka, klarinetti, Mikko Ivars, sello, Lily-Marlene Puusepp, harppu, Emil Holmström, piano, ja Timo Kurkikangas, elektoniikka sekä
Marko Myöhänen, elektroniikka, ja Sirje Ruohtula, valoteknikko
Hassinen, Koivisto, Kettunen, Vesikkala, Zapata
Konsertti lähetetään Yle Radio 1:ssä ke 1.6. klo 22.05, Areena-aika 30 pv.
